6. kappale ”Kuolema on luonnon tapa kertoa sinulle hidastavan tahtiasi.”

Aamun koittaessa, ei Sara tuntenut oloaan huonoksi. Hän ei ollut pitkään aikaan nukkunut niinkään hyvin, etenkin sen jälkeen, kun koki elämänsä kamalimman hetken.

Sara käänsi sen verran päätään, että näki, kuinka suloisesti Rosalie oli jäänyt tämän rinnalle koko yöksi nukkumaan. Saraa hymyilytti. Tällä kertaa hän kääntyi kunnolla Rosalien eteen ja jäi katsomaan, miten rauhallisesti toinen nukkui. Kuin hänellä olisi kaikki hyvin.

Pitkän tuijotuksen jälkeen, Sara silitteli hieman Rosalien pehmeitä kasvoja ja nousi itse sängystä ylös. Sarasta tuntui erittäin heikolta, kun yritti nousta sängystä omin voimin. Hän ei halunnut herättää Rosalieta ja tuskin toinen jaksaisi kantaa tätä kylpytiloihin, Rosalie näytti niin heiveröiseltä. Niin pieneltä. Sara hieroi kasvojaan ja häneltä kuului niiskutusta. Hän istui sänkynsä laidalla, katsellen jalkojaan. Hänellä oli vankat jalat, mutta silti niin sirot. Hänen varpaansa eivät olleet mitenkään erikoiset, ihan normaalit ne olivatkaan.

Huoneeseen koputettiin hiljaisesti, varmaan tulija luuli, että Sara oli vielä hereillä. Tulija oli Beth. ”Huomenta, luulin sinun olleen vielä nukkumassa. Miten on vointisi, Sara?” Beth kysyi oven takaa Saran pyytäessä toista tulemaan sisään. Beth tuntui vaivaantuneelta, mutta tuli silti ihmisnaisen pyynnöstä. ”En tiedä oikein. Keho sanoo, että kaikki ei todellakaan ole kunnossa, mutta mieli taas on sitä mieltä, että ei minun tarvitsisi huolehtia, koska se luulee menevänsä ohi. Olenkohan minä tulossa hulluksi?” Sara kysyi Bethiltä, joka kaatoi Duran vesikannusta Saralle lasillisen kylmää vettä. ”Tuskit tulet hulluksi. Dura meni juuri puhumaan Reguluksen kanssa ja pyysi paikallista lääkäriä tulemaan katsomaan sinua. Uskoisitko sen vätyksen oikeasti olleen sinusta huolissaan?” Beth kertoi ja Sara miltein joi vettä väärään kurkkuun, kun kuuli Bethin suusta, että välitti. Nyt on muutos tapahtunut. ”Eikö hotellissa olekaan lääkäriä? En edes tiedä, kuinka moni teidän lisäksi täällä työskentele.” Sara tokaisi ja joi kiltisti vesilasinsa tyhjäksi, ojentaen lasin Bethille eleenä, että haluaisi lisää. ”Täällä on vielä yksi työntekijä, jota et ole nähnyt. Hän on Fargo, hotellin seppä. Tosin me muut kutsumme häntä Jousimieheksi, häneltä meinaan löytyy aseita koko lailla omassa kehossaan kiinni.” Beth kertoi Saralle, joka vain kuunteli rauhassa. Miten Beth olikaan muuttunut niin paljon muutaman päivän tai viikon aikana Saran aloitettua Hotelli Merribournessa? Oli miten oli, Sara piti Kasvon muuttajan uudesta tavasta osoittaakseen, että haluaisi olla ystäviä. Ehkä jopa muutakin.

Sara oli samalla vihjaissut haluavansa pesulle, mutta siirtyi sängyltään sen verran, näyttäen Rosalien nukkuvan yhä niin sikeästi. Beth lupautui auttamaan toisen sängystään ottamalla Saran reppariin toisen yrittäessä pitää vaihtovaatteitaan sylissään. Hän oli todellakin aliarvioinut Bethin kykyjään olla vahva ollakseen Rautarouva, toisen hintelä olemus olikin vain kulissi sille kaikelle vahvuudelle.

Kylpytiloissa Beth istui ja odotti toista rauhassa, kun Sara pääsi turvallisesti suihkun puolelle. Bethille se taisi tuottaa hieman tuskaa, sillä hän punasteli kuin punajuuri Saran alettua riisuutumaan yövaatteistaan, jotka kaipasivat pyykkäämistä. Ne haisivat hielle, pelolle ja tuskalle. Suihkussa Sara sai aikaa ajatella. Kaikki oli niin muuttunut yhdessä ajassa, hetkessä ja se sai Saran vain jotenkin ajattelemaan tulevaisuuttaan. Hän halusi maksaa velkansa pois, jättää hotellin taakseen löytääkseen veljensä kaiken sen jälkeen. Tietämättään Sara alkoi kyynelehtiä suihkussa. Onneksi suihkukoppi jätti sen niiskutuksen sisälleen, ettei Beth kuullut toisen valittelua. Nyt Sara alkoi itkeä.

Hän nosti katseensa kohti suihkun ilkeänväristä kattoa. Se alkoi oksettamaan Saraa. Jos hän saisi juuri sillä hetkellä nähdä veljensä, jotta tietäisi toisen olleen elossa. Se ikävä, kaipuu, lämmin turva oli poissa.

”Sara? Onko kaikki hyvin?” kuului Bethin ääni suihkukopin oven takaa. Sara hätkähti. Hän ei huomannut ajan kulua ja nyt hän vain seisoi suihkussa odottaen jotain. Sara haistoi tupakin savun, jolloin hän aavisti toisen pitävän tälle seuraa ainakin jonkin aikaa. ”On minulla, harhailin vain ajatuksissani. Ja onko sinun ihan pakko polttaa täällä? Minua alkaa yököttää.” Sara tokaisi Bethille, joka vain naurahti oven takana. ”Pahoitteluni. Kuule, saanko kysyä erästä asiaa, Sara?” Beth kysyi Saralta, toisen tullessa suihkusta pois valkoinen pyyhe ympärilleen ja katsoi Kasvon muuttajaa. ”Antaa tulla vain. Painaako sinua jokin?” Sara kysyi Bethiltä.

”Oliko sinulla koskaan ollut aikoja, että olet pelännyt kuolemaa?” Beth kysyi, saaden Saran vähän pelästymään. Mutta olihan siinä vähän järkeäkin, toinen oli Rautarouva ei pystynyt oikein tunteman kipua taikka kuolemaa. Sara istui Bethiä vastapäätä penkille ja katsoi kohti jalkojaan. ”Ainahan minä. Sotilaana jouduin kokemaan sitä paljon, mutta siihen alkoi jopa tottua. Kaikki lähimmäiset, toverini ja muut vain katosivat yksitellen, yksi kerrallaan. Joku kuoli vammoihinsa, toinen taas vain tappoi itsensä. Mutta isoveljeni opetti, että kuolemaa ei pidä pelätä. Se tulee aikanaan, nopeasti tai hitaasti. Kuolema on luonnon tapa kertoa sinulle hidastavan tahtiasi.” Sara selitti ja oli tavallaan tohkeissaan. Hänelle tuli lämmin olo, kun sai edes mainita veljestään. Mutta se kaipuu, hieman kylmä, niin surunomainen kaipuu. ”Kaipaat veljeäsi, etkö vain?” Beth kysyi. ”Kaipaan niin liikaakiin. Randall vain jätti minut armeijan turvapisteelle menettettyämme äitimme ja lähti omille matkoihinsa. Hän käski minun ajatella äitiä ja odottaa tulevaa, lisäten tulevansa pian takaisin.”

Sara hiljeni. Beth katsoi surullisen näköistä ihmistä ja hymyili. ”Veljesi sentään lupasi sinulle. Hän kyllä tulee takaisin. Tiedän, miltä sinusta tuntuu.” Beth sanoi ja nappasi Saran kädestä kiinni, puristaen hellästi ja sai Saran hymyilemään. ”Niin. Uskon, että Randal tulee jonain päivänä takaisin ja selittäen, miksi hän lähti. Kiitos Beth.”

Saran jaksettua kävellä omin jaloin, Beth saattoi toisen tämän huoneelle, jos toinen päättäisi ettei jaksaisikaan kävellä. He pysyivät hiljaa, vaiti. Tuntui jokseenkin tukalalta, jotenkin karmaisevalta. Sara alkoi haistaa mädän lihan jostain. Hän äkkiä siirsi kätensä suunsa eteen ja yritti pitää vatsahapponsa sisällä. Beth huomasi toisen, tarttui ihmisnaisen vapaasta kädestä kiinni ja odotti. ”Tuntuko pahalta?” Beth kysyi. Sara nyökkäsi. He olivat pysähtyneet hetkeksi käytävälle, Kasvon muuttajan pitäessä yhä Saran kädestä kiinni. Sara ei sanonut mitään, myös Beth oli hiljaa. Kuitenkin Sara laski kätensä ja veti henkeä. ”En tiedä, aloin vain haistaa mädän lihan jostain.. Luulin jo, että oksennan kohta.” Sara sanoi ja katsoi Bethiä, jonka silmät levähtivät auki Saran sanottua, että haistoi mädän lihan. ”Minä tiedän, mikä sinua vaivaa! Tule, me mennään nyt Reguluksen luokse ja heti!” Beth sanoi ja alkoi vetämään toista hellästi mukaansa. ”Miten niin tiedät ja miksi meidän pitää mennä Reguluksen luokse?!” Sara alkoi kysymään toiselta, muttei saanut vastausta Kasvon muuttajalta.

Nyt Sara vain toivoi, ettei kyseessä ollut mitään vakavaa. Hän pelkäsi kuollakseen.