5.kappale ”Kaikki mitä minä muistin siltä illalta, oli veri.”

Saran herätessä aamulla omalla sängyllään, ihmetellen huonoa oloaan, joka yhä vaivasi häntä. Tuntui aivan siltä, etei hän olisi nukkunut vuosikausiin. Hän oli jotenkin nukkunut yönsä huonosti, vaikka vivahdus hyviä unia pitivät huolen siitä, ettei hänellä olisi kipuja.

Kääntäessään päätään herätyskelloa kohden, oli kello vasta viisi aamu yöllä. Ei edes lähellä työpäivän alkua. Sara hieroi otsaansa, tuntien miten hiki valui kuin olisi käynyt saunassa. Pian kuului ääni Saralta, joka sai Duran heräämään, vaikka kiinalais-nainen ei itse ollut vielä kunnolla herännyt aamu-toimiinsa. ”Hei, huomenta pikkuinen. Miten on vointisi?” Dura kysyi tullessaan Saran luokse, joka silitti Saran päätä hellästi, mutta lämpimästi. ”Niin huono olo. Minun ei pitäisi olla kipeänä, olen vittu soikoon vielä koeajalla..” Sara manaili ja oli aikeissaan nousta sängystä, mutta Dura kielsi tätä, jos tämän olo vain pahenisi. ”Sara ei, sinun täytyy nyt levätä. Oikeasti. Olen huolissani, jos sinulle käy pahasti. Ole kiltti ja lepää, vaikka minun vuokseni.” Dura sanoi huolestuneesti Saralle, joka ei aluksi meinannut uskoa toista, mutta kun Dura halusi sitä niin kovasti, ei Sara tapellut toista vastaan vaan meni takaisin sänkyyn makaamaan, odottaen unen tuloa. ”Koita edes vähän aikaa levätä, puhun Reguluksen kanssa. Jos jaksat, niin voin tehdä sinulle Enkelin Juuri-mehua että aamupalaa vointiisi.” Dura sanoi ja siliti Saran hiuksia, ihmisnaisen onnistuessa lopulta nukahtamaan.

Dura käveli kiivaasti. Hän yriti etsiä Therraa, jota ei näkynyt ruoka-salissa aamiaisen aikoihin eikä henkilökunnan tiloissa. Dura halusi kertoa välttämättä Therralle ensin, ennen kuin kertoisi Sir Regulukselle Saran voinnista, jos se edes saisi herran kylmän kuoren rikkoutumaan.

Kauan etsittyään Therraa hotellista, Dura lopultakin löysi hänet pyykkituvasta, mistä vähiten hänet voisikaan löytää. ”Mitä tapahtui sille, että nähdään aamupalalla, Therra? Odotin sinua ja jouduin metsästämään sinua jokaisesta nurkasta.” Dura sanoi vihastuneen oloisena Therralle, joka viikkasi kylpylä-osastolle meneviä t-paitoja. ”No anteeksi, en tiennyt että minun piti pyykätä vuorosta. Inhoan sitä, miten Beth käskyttää. Olen ollut aamu-viidestä asti, jäi minun kohdalta aamiainen väliin. On niin kova nälkäkin..” Therra kiusoitteli ja koitti saada toiselta Kasvon muuttajalta sympatiaa, mutta Duran ilme ei värähtänyt. ”Sara ei vain voi hyvin. Enkelin Juuret auttoivat juuri ja juuri. Mitä me nyt teemme? Minun on puhuttava Regulukselle siitä, miten Sara voi huonosti.” Dura sanoi Therralle, joka jatkoi viikkaamista, katsoessaan Dura välillä. ”Oletko edes varma, että ne juuret edes auttoivat häntä? Jos tämä muutos vain stressaa häntä, ehkä se on syy tähän kaikkeen.” Therra sanoi ja hymyili, mutta Dura löi häntä otsaan ja katsoi toista vihaisen oloisena. ”Sinä niin välitit eilen hänestä. Sinulla on taas tuo kylmä katse naamallesi, joten pyyhi se virne naamastasi ja osoita, että olet huolissasi.” Dura sanoi Therralle, lopettaen viikkaamisen kesken. Therra katsoi t-paitoja hetken ajan, alkoi purra huuliaan ja hengitti syvään. ”Sara on jumalauta koeajalla. Hänellä on Reguluksen luottamus-testi meneillään. Jos Sara kusee sen, niin sitten hänen aikansa on päätepysäkillä. Mieti sitä, Otherea.” Dura sanoi lähtiessään pyykkituvasta pois, Therran jäädessä paikoilleen ja alkoi itkeä. Ei hän voi luonteelleen mitään.

Saran yrittäessä nukkua pahaa oloaan pois, hän näki unta. Unta hänen veljestään. Unesa Randall katsoi Saraa mustan terva-järven keskeltä kylmän oloisena. Sara katsoi veljeään, kuin olisi nähnyt aaveen tai vastaavaa. Tämä yriti kävellä järven keskelle, mutta terva hidasti Saran vauhtia ja aina, kun Sara astui askeleen, tuntui siltä, että hän vajoaisi terva-järven pohjaan. Ollessaan metrin päässä veljestään, Sara ojensi kättään tälle ja odotti, että Randall ojentaisi omansa. Tuntui kuin Randall olisi laihtunut, kuihtuneen näkyinen kun hän oli Saran edessä. Saraa ahdisti. Ja pelotti. ”Nyt olisi aika juosta, Sara.” Randall sanoi Saralle, joka ihmetteli mitä tämä tarkoitti, mutta jokin veti Saraa terva-järven alle. Kuin olisi hukkumaisillaan tervan mustuuteen.

Silloin kuului huuto. Korvia vihlova ääni, joka sai miltein kaikki Saran ympärillä särkyvän. Huuto kuului tutulta.

Avatessaan silmänsä, Sara ei enää ollut terva-järven pohjalla. Kaikkialla on pelkkää tyhjyyttä, se sai Saran ahdistumaan. Hän oli yltä päältä tervassa, se tuntui nihkeältä. Jälleen kuului korvia vihlova huuto. Sara piteli korviaan, sillä ääni teki kipeää ja sai Saran polvistumaan maahan. Hän halusi kaivautua johonkin piiloon, johonkin turvaan.

Pian hänen edessään oli hahmo, ollen yltä päältä tervassa. Sara ei tunnistanut hahmoa, mutta tiesi sen olleen nainen. Hän oli ottanut kätensä pois korviensa päältä, mutta heti se hahmo alkoi jälleen huutamaan. Sara jatkoi päänsä piteliä ja tunsi, miten hänen koko kehoonsa sattui. Hän halusi tuon kaiken loppuvan. ”Anna minun olla!” Sara huusi takaisin hahmolle, joka vetäytyi jonnekin. Kuin Sara olisi mennyt ajassa taaksepäin, sillä hän näki Randallin terva-järven keskellä. Tällä kertaa Randall alkoi vajota hetki hetkeltä pimeyden keskelle, kaiken sen mustuuden sisälle. ”Älä jätä minua Randall! Randall kilti, älä jätä minua taas yksin!” Sara huusi. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta.

Sara juoksi niin lujaa kuin pystyi, - niin likaisena tervasta - , veljensä juokse. Mustat kädet ilmestyivät tervan pinnan alta estämään Saraa pääsemästä veljensä luokse, joka näytti kuihtuvan tämän edessä. ”Et voi jättää minua taas yksin, Randall! En halua olla yksin enää!” Sara huusi kurkkuaan myöden, Randallin lopulta huomioidessa sisarensa.

Mies katsoi Saraa kylmästi, kuin tämä ei olisi merkinnyt hänelle mitään. ”Muistatko, mitä tapahtui sinä yönä? Muistatko, kun kannoin sinua sylissäni, pois kotoa? Muistatko, Sara?” Randall kysyi ja Sara katsoi ihmeissään. ”Randall, en minä muista! Olin niin pieni, että ole varma, etten tiedä mistä sinä edes puhut.” Sara sanoi itku kurkussa, tuntien miten hänen molemmat silmänsä verestivät. Se todellakin teki kipeää.

”Kaikki mitä minä muistin siltä illalta, oli veri. Se oli päivä, jolloin me molemmat tiesimme sen päivän koittavan.” Randall sanoi ja se sai Saran järkyttymään. Hän lopulta muisti, mitä hänen veljensä tarkoitti. Silloin uudestaan, Randall käski toista juoksemaan. Tällä kertaa hänen piti juosta niin kauas, kunnes terva loppuisi ja alkaisi ranta tulla vastaan. ”En aio jättää sinua, Randall. Ei enää ikinä. Minä niin lupaan sinulle.” Sara sanoi veljelleen, joka lopulta katosi terva-järven pohjalle, hymyillen pienelle sisarelleen. Saran silmiä kirveli.

Hän hieraisi silmiään ja katsoessaan kättään, Saran käsi oli veressä. Sara pelästyi ja tunsi, miten hänen silmänsä olivat kuin tulessa. Se todellakin teki kipeää, että Sara alkoi huutamaan. Hän huusi niin kovaa, että varmana koko hotelli kuulisi miten hän oli kivuissa.

Ovi avattiin nopeasti, Duran tullessa huoneeseen, nähden miten paniikissa toinen oli. Tämän silmät verestivät punaisina kuin puu hiilloksilla, totta kai se tuntuu kipeältä. ”Voi luoja, voi luoja. Sara-pikkuinen, rauhoitu. Kaikki on hyvin, ei mitään hätää.” Dura sanoi kaapatessaan toisen halaukseen, oven avautuessa toistamiseen. Tällä kertaa tulija oli Beth, joka oli henkilökunnan kerroksessa. ”Kuulin huudon. Onko jotain sattunut?” Beth kysyi ja huomasi, kuinka Dura rauhoitteli ihmisnaista parhaansa mukaan, joka jatkoi itkemistä. ”Se on Sara. Ole kiltti ja hae kosteita pyyhkeitä äkkiä!” Dura huusi Bethin lähdettyä niinkin nopeasti kun pystyi.

Ihmisnaisen rauhoituttuaan Duran sylissä Beth oli tullut Rosalien kanssa, jolla oli ensiapu-laukku mukanaan. Beth antoi Duralle kosteita pyyheitä ja alkoi niillä puhdistamaan toisen silmät, jotka olivat paakkuuntuneet kuivasta verestä. Beth että Rosalie olivat järkyttyneet. ”Sara on kovissa kivuissa, annatko Rosalie kipulääkkeitä?” Dura kysyi itku kurkussa Rosalielta, joka antoi ensiapu-laukusta lääkkeitä etsittyään tovin niitä. Beth otti Duran yöpöydältä vesilasin että kannun, jonka sitten antoi Duralle. ”Juo, olet itkenyt. Veden juominen pitäisi tasoittaa oloasi.” Beth sanoi Duralle, joka antoi ensin lääkkeet Saralle. Hän otti lasin vastaan, mutta antoi sen Saralle, joka mukisematta joi sitä. ”En voi vaan käsittää. Ei täällä ole kukaan sairastunut tällä tavoin, en edes tiedä, mikä Saralla voisi olla. Minua niin pelottaa.” Dura sanoi Bethille, joka katsoi Duran sylissä lepäävää Saraa.

Pian oli Rosaliekin ihmisnaisen sängyllä, joka osoiti Duralle, että voisi laskea Saran makaamaan koko pituudelleen sängylle. Saran maatessa sängyllä, Dura alkoi silittelemään toisen hiuksia ja kasvoja, Amerikanjuudaksen puun kukkien syntyessä Rosalien merenvihreisiin, kiharaisiin hiuksiin. Rosalie sitten suukotti toisen otsaa, joka sai Saran hengittämään negatiivisen virtauksen kehossaan ulos. Sitten Rosalie suukotti ranskalaisen suukon, ensin vasemmalle poskelle, sitten oikealle. Sara alkoi rentoutua ja kiertyi sängyssään sikiöasentoon. Vielä kerran Rosalie suukotti pienesti ihmisnaisen huulia, Duran ja Bethin katsoessa vastaanotto-virkailijaa ihmeissään. Yksi suukko vielä Saran nenänpäälle, jolloin ihmisnainen alkoi virota. Sara ei sanonut mitään, vaan katsoi Rosalieta mielellään, joka jatkoi hiuksilla leikkimistä. Ihmisnainen oli käpertynyt lähemmäksi Kasvon muuttajaa, lopulta rauhoittuen ja unohtaen sen kaiken pahan, negatiivisen energian jonka oli kokenut.

Karmaisevan kokemuksen jälkeen, Sarasta tuntui ontolta. Hän oli väsynyt, halusi vain levätä ja unohtaa sen hetken, jonka oli juuri kokenut. Rosalie oli yhä ihmisnaisessa kiinni, antaen hiljaista lohtua ja lämpöä, mitä hän kaipasikaan. Sara ei nähnyt huoneessa ketään muuta kuin Rosalien, joten todennäköisemmin Dura ja Beth olivat jättäneet kaksikon olemaan, etenkin Saran lepäämään. Sarasta tuntui kamalalta.

Hän niin kaipasi veljeään, jonka olinpaikasta ei ollut tietoa. Sara ei edes tiennyt, oliko Randall edes elossa. Viimeksi hän näki veljensä silloin, kun Randall jätti tämän eräälle armeijan turvapisteelle ja käski naista elämään omaa elämää. Sara ei ymmärtänyt, miksi Randall jätti hänet. Sitten hän muisti, että Randall sanoi muistavansa sen yön. Yön, jota Sara yritti unohtaa.

Se oli yö, jolloin Saran ja Randallin lapsuus sysättiin syrjään. Se oli yö, jolloin he menettivät kaiken, mitä he rakastivat kaikista eniten.