2. kappale ”Olemme vain yksi, suuri yhteisö, joilla on suuret odotukset tulevasta.”

Aamun koittaessa motellilla, Sara heräsi auringon säteiden osuessa tämän kasvoille Silvanian tuolin takana olevasta ikkunasta, vaikkakin suuret, paksut verhot yrittivät estää kaiken valon tulemasta motelli huoneen sisälle. Hieman sirristäessään silmiään, Sara näki kuinka mies oli kuitenkin nukahtanut tuolille. Juurihan Silvania oli kertonut, kuinka hän ei tarvinnut unta lainkaan, mutta näin oli vaan käynyt.

Sara hymyili. Mies näytti rentoutuvan tuolissa, vaikka se ei ollut mitenkään hyvä valinta nukkumiselle. Tosin, olihan Sara vallannut sängyn pakostakin.

Noustessaan sängystä, nainen venytteli hetken aikaa ennen kuin meni suihkun lämpöön. Suihkussa hän mietti tulevaa työpaikkaansa hotellissa, miten hän tulisi selviytymään niistä hetkistä? Sara oli kyllä hieman peloissaan.

”Tulen pärjäämään hyvinkin. Täytyy vain luoda hyvä ensivaikutelma, niin kukaan ei tule syömään minua ensimmäisenä päivänä.

Minä pystyn tähän.” Näin oli Sara ajatellut ollessaan kylpyhuoneessa, katsoen itseään peilistä ennen suihkuun menemistä. Hän oli liian jännittynyt ensimmäisestä päivästään.

Vietettyään aikansa suihkussa, Sara ilmestyi takaisin huoneeseen, tajuten Silvanian lopulta heränneen kun miestä ei näkynyt tuolissa. Hän sai hetken aikaa vaatettaa itsensä, ettei tarvitsi pelätä miehen olleen täysi irstas sika, joka odottaisi oikeaa hetkeä tulla tämän kimppuun kun olisi vielä puoli-alasti pyyhkeensä alla. Arvatessaan jotenkin miehen menneen hakemaan hänelle aamiaista ja oikein oli arvannutkin. Mies oli tullut tarjottimen kanssa takaisin huoneeseen, Saran katsoessa toista pitkään kuivatessaan hiuksiaan. ”Ei sinun olisi tarvinnut..” Sara sanoi, muttei uskonut sen menneen kuuleville korville. ”Olet nainen kasvavassa iässä.” Niin oli Silvania sanonut ja hymyillyt, Saran katsoessa miehen suuntaan ja yritti hymyillä. Nyt ei hymyä tullut huulille.

”Luuletko Reguluksen pitävän minusta? Vai olenko mennyttä kalua?” Sara kysyi ääneen istuutuessaan sänkynsä reunalle, märän pyyhkeen ollessa yhä tämän hiustensa päällä. Silvania katsoi tätä pitkään, samalla kun kaatoi tälle sitruuna-teetä lisäten maitoa Saran teehen. ”Luulet vain. Jos sinulla on uskoa tarpeeksi, niin pystyt kaikkeen.” Silvania sanoi ja tuli toisen luokse sängyn reunalle, tarjoten toiselle tee-kupin, jonka Sara otti vastaan. ”Uskoa.. Tuota en ole kuullutkaan pitkään aikaan..” Sara sanoi, otti pyyhkeensä pois päästään ja heitti sen lattialle, vaikka hän yritti heittää sen tuolin selkämykselle. Otettuaan tee-kupin vastaan, Sara siemaisi ja tunsi, kuinka raikas sitruuna tuoksui niin hyvälle. Se piristi, kuin olisi saanut napattua palasen auringosta. ”Et siis usko Jumalaan. Voi sinua. Mutta en sano mitään, omapahan on päätöksesi. Mikä sai sinut olemaan uskomatta?” Silvania sanoi ja naurahti tyypillisesti, kuten aina. ”Silloin kun olin vielä sotilas. Vaikka kuinka rukoilisit selviytyväsi varmasta tuhosta, olet kuitenkin syyllistynyt kuolemaan. Ei Jumala kuuntele, vaikka kuinka rukoilisit uutta, turvallista päivää.” Sara sanoi ja laski kuppinsa polviensa päälle. ”Monet sanoivat minulle, etten muka pelännyt. Mutta pelkäsin. Enkä häpeä sitä.” Sara sanoi, katsahti kuppiinsa ja tunsi, kuinka Silvania arvioi tätä. ”Olet vahva nainen, vaikkei kukaan osaa myöntää sitä sinulle. Sinulla on luonnetta.” Silvania sanoi, Saran katsoessa miestä pienesti.

”Syöhän nyt. Meillä on vielä parin tunnin matka hotellille. Regulus ei halua meidän myöhästyvän.” Silvania tokaisi rikottuaan hiljaisuuden, jonka kaksikko kokivat Saran kerrottuaan hieman taustastaan.

Nyt ei tarvinnut enää pelätä. Saralla oli nyt hyvä olla, kun sai olla oma itsensä. Vaikkakin kertoi itsestään miehelle, joka ei kuulunut hänen elämäänsä. Kunhan Sara saisi vain olla olemassa.

Aamupalan syötyä, Sara pakkasi laukkunsa valmiiksi ja kävi vielä kerran kylppärissä, tarkistamaan vielä itsensä.

”Minä pystyn tähän. Minä helvetti pystyn tähän vaikka kaikki menisikin päin persettä.” Sara tokaisi, sipaisi hiuksiaan nahkatakkinsa kauluksen taakse ja oli valmis löylyttämään maailmaa turpaan. Kylpyhuoneestaan tultua Silvania oli jo odottamassa toista ovella, jota oli pitänyt auki jo jonkin aikaa. Napatessaan laukkunsa, hän huomasi tähdistö-fleecepeiton, joka oltiin , Sara hymyili. ”Saanhan pitää tämän? Se on niin, miten sen nyt sanoisi, niin kodikas.” Sara sanoi otettuaan peiton laukkunsa päältä, kun Sara siirsi urheilulaukkunsa olkapäälleen. Silvania hymyili ja nyökkäsi. ”Ole hyvä, pidä siitä huolta.” Mies sanoi ja jatkoi hymyilemistään.

”Kiitos. Ja anteeksi.” Sara sanoi miehen ymmärtäessä, mitä toinen tarkoitti. Pian olikin aika lähteä ja jatkaa matkaa kohti hotellia, vaikka Saraa pelottikin lähteä paikkaan, jota juuri tiesikään.

Automatka hotellille kului hiljaisissa merkeissä. Jälleen näkyi tummia metsiä, jotka pitivät kaiken piilossa. Sara katsoi niitä hurmioissaan, siten saaden antaa miehelle oman rauhan, sillä Silvania näytti keskittyneen omiin töihinsä eikä Sara oikein halunnut kysellä miehen töistä mitään. Joten hän antoi toiselle työrauhan, ollessaan itse hiljaa samalla katsoen auton ikkunasta ulos. Samalla Sara mietti. Hän mietti onnistumistaan hotellissa. Saran oli pakko toivoa parasta.

Matka kului hitaasti, mutta varmasti. Pian he olivat kurvanneet suuren hotellin eteen, joka näytti enemmän kartanolta kuin hotellilta. Niin suurta paikkaa Sara ei ollut kuunaan nähnyt. ”No on lukaalilla kokoa.. Suurempi kuin Buckinhamin palatsi.” Sara sanoi ja Silvania naurahti, siirtäessään paperinsa kaappiin syrjään. ”Älä nyt. Jos pitäisi verrata paikkaan, niin sanoisin hotellin olevan suurempi sisältä. Noin, olen etukäteen varoittanut.” Silvania sanoi ja poistui auton oven avattua, Sara kipitti perässä kuin koiranpentu lieskassa. ”Pysy perässä. Kun sanoin, että paikka on suurempi sisältä, se on sitä. Joten en halua sinun hukkuvan heti ensimmäisenä päivänä.” Silvania selitti ja Sara nyökkäsi, koska hän ei todellakaan halunnut katoavan suureen hotelliin.

Paikka tuntui uskomattomalta. Suuret veistos-pensaat nousivat korkeuksiin hotellin ulkopuolen portaissa, suihkulähdettä ei ollut. Se tyypillinen asia hotellin ominaisuuksissa, joka uupui täysin. Kai Reguluksella oli omat halunsa, miltä hänen hotellinsa kuului näyttää. Imago oli nähtävästi miehellä tärkeä. Piti erottautua muusta joukosta.

Sisällä Sara haukkoi jälleen henkeä, paljon ruskeita ja keltaisia sävyä kaikkialla. Katosta roikkui kaunis kristallinen kattokruunu, josta Sara ei pitänyt. Jos se putoaisi niskaan, niin silloin menisi henki.

Hän oli jäänyt Silvaniasta jälkeen, mutta onneksi tajuttuaan haaveilevansa Sara nosti ykkösen silmään ennen kuin saisi kuulla Silvanialta jäävän jälkeen. Silvania oli infotiskillä jutellen vastaanottovirkailijan kanssa, vaikkakin hän ei kuullut virkailijan suusta tulleen sanaakaan. Virkailijan nostessaan katseensa ylös, hän huomasi Silvanian ja pelästyi pienesti. Kuin ei olisi aluksi huomannutkaan miestä. ”Anteeksi Rosalie, pelästytinkö? Ei ollut tarkoitus. Tulin tapaamaan Regulusta, hän on aikeissa palkata Saran uudeksi työntekijäksi.” Silvania kertoi Saran vilkuttaessa pienesti vihreähiuksiselle naiselle, joka näytti hymyilevän leveästi. ”Voinkin esitellä teidät. Sara, tässä on Rosalie Marseille, Merribournen hiljainen vastaanottovirkailija. Hän on myös Kasvon muuttaja Ranskan Toulousesta.” Silvania selitti Rosalieksi nimetty nainen hymyilessä lisää, kirjoittaessaan jotain ylös tietokoneelle. ”Eikö hän puhu, siis lainkaan?” Saran oli pakko kysyä, jolloin Silvania katsahti toista kuin olisi vähän hävennyt. Rosalie lopetti hymyilemisen. ”Hän on mykkä, lapsesta asti ollut tuollainen. Kukaan ei tiedä miksi, hänen sukulaiset eivät välitä joten Regulus otti hänet hoiviinsa. He eivät ole sukua keskenään, mutta kun Reguluskin on Ranskasta kotoisin niin silloin on pakko vetää yhtä köyttä tässä tilanteessa.” Silvania selitti ja Sara nolostui. ”Anteeksi, en tarkoittanut. Tämä kaikki on minulle niin uutta.” Sara pyyteli vilpittömästi anteeksi, jolloin Rosalie nosti katseensa ja hymyili. Hän hymyili niin kauniisti, että tämän hiuksiin alkoi kasvaa pieniä, vaaleanpunaisia nuppuja. ”Vau, siis Dryadi... Aika uskomatonta.” Sara sanoi huomaten Rosalien punastuneen. ”Olen Sara, hauska tutustua.” Sara esittäytyi, kun Silvania ei tajunnut kertoa Sarasta mitään toiselle, mutta se korjaantui nopeasti ojennettuaan kätensä Rosalielle, joka kätteli mielellään toista.

Rosalie nosti vastaanottotiskille pienen kortin käteltyään Saraa, jossa luki jotain tämän kauniilla käsialalla. Sara ei kerennyt lukemaan korttia, muttei se haitannut häntä kun Silvania kiitteli ja käski toista liikkumaan. ”Nähdään myöhemmin Rosalie.” Sara huudahti ja vilkutti Rosalielle, joka vilkutti takaisin. Sara todellakin piti toisesta, niin viaton ja väärinymmärretty nuori nainen.

Kävellessään hissille päin Silvanian kanssa, mies huomasi kuinka toinen näytti rentoutuneen hotelilla. Jopa hissikin tuntui niin, ruskealta ja keltaiselta. ”Noh. Ensituntemuksesi hotellista?” Silvania kysyi hymyillessään toiselle. ”Tähän asti pidän kovasti. Mutta nyt.. minua hieman jännittää.” Sara sanoi suoraan Silvanialle, joka näytti ymmärtävän. ”Asia selvä. Koita kestää, sillä tapaamme Reguluksen pian.” Silvania sanoi Saralle, tämän nyökätessä. Pian he saapuivat kerrokseen numerolta 4. Hotellissa oli kuusi kerrosta, Saran päätellen hissin numero-painikkeista, joista 4. numeron kohdalla valkoinen valo sammui, merkiten heidän saapuneen oikeaan kerrokseen.

Hissin ovien avatessa, heitä oli vastassa Faith, yhtä tyylikkäästi kaunis kuin aina. Tällä kertaa Faithilla oli yllään pastellin violetti, pitsinen paita ja siihen samaan pastellinen mintunvihreä kynämekko, korkeutta polviin asti. Jotta asu pysyisi yhtenäisenä, Faith oli nähtävästi lisännyt vielä vaaleanvioletin nauhan lanteilleen vyöksi ja valkoiset Mary Jane-kengät mustilla remmeillä. Tyylikäs, mutta samalla asiallinen.

”Selvisitte motellista näemmä. Sir Regulus ottaa teidät mielellään vastaan. Saako teille olla jotain, kahvia vai teetä?” Faith kysyi käytävällä ollessaan, Reguluksen ottaessa kahvia jolloin Faith odotti Saralta vastauksen. ”Teetä kiitos, sitruunalla ja maidolla.” Sara sanoi hymyillen pakosti toiselle, Faithin kumartaessa pienesti ja katosi pienen pilven sisään, kunnes oli palannut nopeasti kuin oli lähtenytkin. ”Pyysin Duraa tuomaan virvokkeenne toimistoon, olkaa hyvä ja seuratkaa minua.” Faith sanoi ja kaksikko lähtivät kiltisti seuraamaan toista.

Kävellessään Faithin perässä Reguluksen toimistoon, Sara alkoi jännittämään liikaakiin, että oli vaistomaisesti tarttunut Silvanian kädestä tietämättään. Silvania tunsi ihmis-naisen karhean, naisellisen käden tämän omaa kättä vasten, jota puristi pienoisesti takaisin. Sara tunsi punan leviävän kasvoilleen, mutta jälleen kerran naisella ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Toimistoon päästyessään, huone tuntui tummalta. Sen koko olemus oli jyrkkä, eikä Sara kyennyt tuntemaan oloaan kotoisaksi lainkaan.

Huone oli suunnittelultaan hyvin yksinkertainen; se näytti toimittavan fengshuin kaavaa, sillä huoneen väritys kertoi kaiken. Lähinnä toimiston väreinä toimi sininen ja musta, viitaten veden elementtiin fengshuissa. Veden elementti fengshuissa on hiljaista ja nukkuvaa, kuin yön pimeys ja kylmä, talvinen vuoden aika. Mikä voisi olla niin ironista.

Sir Regulus istui mustan työpöytänsä takana kirjoittelemassa jotain tärkeää ylös ja Sara huomasi jälleen kerran jotain. Hotellin johtajalla oli yllään valkoinen puku, mikä tuntui jämähtäneen miehen ylle. Regulus näytti hyvin huollitellulta mieheltä, jolle imago oli kaikkein tärkein osa hänestä. Se, mikä sai Saran tajuamaan, miten fengshui toimi hyvin Sir Reguluksen toimistossa, oli miehen sukunimi. Mies itse, onnistui olemaan täydellisessä harmoniassa.

”Päivää Regulus. On suvaitsevaa, että suostuit tähän.” Silvania sanoi irroitettuaan otteensa Saran kädestä, jolloin Sara nopeasti piilotti toisen kätensä selkänsä taakse. Sir Regulus katsahti Silvaniaan päin.

Kuin olisi katsonut vanhempaa versiota Silvanista. Oli miehissä eroavaisuuksia ja paljokin. Ensinnäkin, Silvania oli Regulusta nuorempi eikä kaksikko voineet olla sukua keskenään mitenkään. Regulus tuntui Sarasta ilkeämmältä, kuin olisi tavannut verivihollisensa ensimmäistä kertaa. Toiseksi, Regulus oli ihmissusi. Sara arvosti ihmissusia todella paljon, mutta kun puhuttiin miehestä, joka -kirjaimellisesti- söi henkilöt, jotka eivät kunnioittaneet häntä tai hotellin sääntöjä. Pian Sir Regulus puhui ääneen.

”Olet mahdoton, Dracule. Pidän siitä sinussa. Yrität kaikkesi, mutta et anna sen tapahtuvan kuitenkaan. Mutta se siitä. Toit minulle jälleen uuden ihmisen minulle, kuka tällä kertaa on kyseessä?” Regulus kiusasi Silvaniaa, joka vain hymyili ja naurahti. Sara ei kyennyt hymyilemään eikä vastaamaan, hän pysyi hiljaa ja odotti, että hänelle annettaisiin puheenvuoro esittäytyä. Mutta ei.

”Tässä on Sara Blackleaf. Uusi taloudenhoito-apulaisesi.” Silvania kertoi ja taputti Saran selkää kovasti, että Sara aivan pelästyi. Nainen jopa antoi ilkeän katseen Silvanialle. ”Uskon, ettet tuota minulle pettymystä. Useat ihmiset, jotka ovat olleet töissä täällä, ovat tuottaneet pettymyksen. Uskon sinun, entisenä sotilaana, tottelemaan kuuliaisesti niskuroimatta. Ymmärrätkö, neiti Blackleaf?” Sir Regulus kysyi Saralta, joka nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä johtajan aikeet. Ihmissuden ranskalainen aksentti syöpyi Saran ajatuksiin, kuin hellyyttävä korvamato ilman ärsyttävineen kappaleineen.

”Hienoa. Istukaa toki alas, Duran pitäisi tulla kohta virvokkeiden kanssa. Ehdimme ennen hänen tuloa tekemään sopimuksen ja muut liitteet..” Sir Regulus sanoi ymmärtäväisesti ja alkoi hoitamaan kaksikon kanssa yhdessä kaikki ne paperit, joita tuntui Saran mielestä olevan liikaa.

Toimiston ovi kävi ja sisään tuli aasialainen nainen lyhyellä, mustalla tukalla ja tyypillisellä asukokonaisuudella eli musta toppi, valkoinen kauluspaita siinä päällä ja mustat suorat housut harmailla tasapohjilla kengillä. ”Pahoitteluni. Pikkuiset eivät halunneet minun lähtevän keittiöstä, mutta olen nyt tässä.” Nainen huudahti ovella tarjotin käsillään ja varovaisesti sulki oven kiinni selkänsä takana. ”Ei se mitään, Dura. Tulit juuri sopivasti.” Regulus sanoi hymyn nousseen tämän huulilleen, Saran kääntäessä itsensä sen verran, että pystyi näkemään naisen kunnolla ja väänsi pienen hymyn huulilleen. ”Therran juorut olivat siis totta, meille tulee uusi työntekijä. Vaihteeksi näin, saa Therra kiusata häntä vaihteeksi.” Nainen sanoi ja tajusi, että hän piti yhä tarjotinta sylissään ja alkoi jakamaan juomia kolmikolle. ”Sir Regulukselle Espresso, Silvania-herralle mustaa kahvia ja Sara-neidille teetä sitruunan ja maidon kera. Olkaa hyvät ja nauttikaa.” Dura-niminen aasialais-nainen kertoi ja otti teensä vastaan.

Miksi henkilökunta tuntui lämpimältä, jos Sir Regulus tuntui kylmältä jääpalalta?

”Otherean pitäisi rauhoittua, juoruilu ei ole mukavaa enkä pidä siitä. Muistuta häntä seuraavalla kerralla, vaikkakin hän oli oikeassa. Neiti Sara Blackleaf tulee hänen ja Bethin apulaiseksi, taloudenhoidon puolelle.” Regulus jatkoi juodessaan Espressoaan mielellään ja tunsi suussaan kitkerää makua, Dura taisi jälleen ottaa vapauden kahvia keittäessään.

Dura katsahti Saraan ja hymyili. Hänellä oli pieni kauneuspilkku huulensa alla vasemmalla puolella, joka teki hänestä kokonaisen. ”Se on mukava. Onko makuu-asioista mainittu mitään? Uskon Faithin laittaneen hänet minun kanssasi samaan makuusoppeen nukkumaan.” Dura kysyi johtajalta, Silvanian naurahtaessa ja katsoi ensin Duraa, sitten Saraa. ”Näin uskon hänen tehneen. Minulla on lähestulkoon sama missä hän nukkuu yönsä.” Regulus sanoi kylmästi eikä Sara voinut uskoa kuulemaansa. Hän oli vain töissä hotellissa eli ihmisnainen joutui heti Sir Regulus de Blancin silmäteräksi. Mitään virheitä ei saanut tehdä.

”Uskon sinun sopeutuvan Hotelli Merribourneen. Olemme vain yksi, suuri yhteisö, joilla on suuret odotukset tulevasta.” Sir Regulus sanoi Saralle, jotenkin kylmästi, mutta Sara ei voinut kuin olla samaa mieltä. Kummallakin oli suuret odotukset eikä mitään virheitä, saanut näkyä kummankaan edessä. Silloin Sir Reguluksen maine ja Saran toivo päästä vapaaksi, olisivat mennyttä. Lopullisesti.

”Jos haluat Sara tulla tutustumaan paikkoihin, niin tule mukaan. Annetaan vanhojen miesten poltella sikareitaan ja puhua paskaa keskenään, ei ne meitä naisia tartte.” Dura sanoi Saralle, puhuen hieman kovaan äänensävyyn, Silvanian vain naurahtaessa ja Reguluksen katsoessa aasialais-naista pettyneen oloisena. ”Älä nyt ole tuollainen mörökölli, Regulus. Me kaikki rakastetaan sua, me vain kiusataan toinen toistamme.” Dura sanoi syytöksi, eikä aikaakaan kun hotellin johtaja muuttui vakavasta hymyileväiseksi mieheksi. ”Kunhan muistat hillitä kielenkäyttöäsi. Riittää, kun Sully laukoo vitsejään halpamaiseen tapaan.” Regulus sanoi ja Saran leuka lähes tippui lattialle. ”Onko Sullykin täällä töissä? Voi luoja, kuinka olenkaan kaivannut sitä skottia.” Sara sanoi näyttäessään innostustaan eikä voinut huomata, miten huoneessa olevat katsoivat häntä kummissaan. ”Olen tavannut hänet, varsin mukava miekkonen. Ei mitään likaisia yksityiskohtia, ei todellakaan ole..” Sara sanoi kiusaantuneena, eikä Dura voinut lakata hymyilemästä. ”Rauhoitu tiikeri, minä ainakin haluan tietää likaiset puuhanne, mutta ei täällä. Tule, mennään Sara. Näytän huoneemme ja hotellia, voit nähdä Sullyn ehkä toiminnassa..” Dura sanoi Saralle, joka nähtävästi halusi tietää kaiken tästä. Aasialainen vinkkasi silmää Regulukselle ja lähti kulkemaan ihmisnaisen kanssa toimistosta pois päin.

Kävellessään Duran kanssa hotellin käytävällä, kaksikko jakoivat keskenään tietojaan toisistaan. Sara alkoi pitämään toisesta todella paljon, että uskalsi kertoa tälle olleensa ennen sotilas. Dura ei aluksi ymmärtänyt, miksi Sara ylipäätänsä halusi olla armeijassa, koska naisten ei pitäisi olla taistelemassa elämästään sota-tantereella. ”En tee sitä uskoni takia, vain veljeni takia. Ihanoin häntä liikaa enkä halunnut olla se tyypillinen oletus jokaisesta naisesta. Ei millään pahalla, Dura. Haluan vain osoittaa, että pystyn suojelemaan itseäni ja olemaan yksilö.” Sara kertoi Duralle, joka hymyili ja tarrasi toisen olkapäästä hellästi. ”Uskotaan. Et ole semmoinen isin prinsessa, et todellakaan.” Dura sanoi Saralle, joka jatkoi hymyilemistään. Se tarttui Saraan ja kaksikko alkoivat nauraa yhdessä.

He saapuivat aulaan, missä Rosalie seisoi vastaanotto-tiskin takana, yhä niin hiljaisesti kuten aina. Dryadi kuuli askeleet kaukaa ja nosti päätään, huomatessaan Duran että Saran. Jälkimmäiselle vihreähiuksinen nainen vilkutti innoissaan. ”Tulin jäädäkseni, Rosalie. Ritarisi hopeisessa haarniskassa tulee pelastamaan sinut tylsyydeltä.” Sara huudahti Rosalielle, joka tunsi olonsa turvatuksi ja onnelliseksi, että tämän hiuksiin ilmestyi aina vain lisää vaaleanpunaisia kukan nuppuja. ”Vaikka Rosalie onkin koko aika hiljaa, silti tuosta löytyy paljon tunteita näytettäväksi.” Dura sanoi Saralle, joka jatkoi hymyilemistään. ”Saanko kysyä jotain? En uskaltanut kysyä Silvanialta, koska hän jotenkin saa minun pasmat sekaisin. Siis, minkälainen Dryadi Rosalie on? En tunnistanut nupuista, joten ulalla ollaan.” Sara kysyi Duralta, joka pysähtyi toisen käytävän päähän, jossa Sara ei vielä ollutkkaan. ”Amerikanjuudaksen puu. Niitä täällä ei kasva, eikä kasva enää siellä, missä Rosalie oli kotoisin. Siis Toulousesta. Puut kasvavat lähinnä Amerikassa, mikä yhteensattuma, mutta Ranskassa niitä nähdään harvoin. Toulousessa niitä ei siis ole, kun ne kaadettiin Downshifaamisen alussa. Rosalie menetti vanhempansa, sukunsa, lähes kaikki. Regulus tavallaan pelasti hänet, siksi Rosalie alkoi työskentelemään täällä.” Dura kertoi viittoessaan Saraa tulemaan perässään, nähtävästi kohti keittiötä. ”Miksi ne kaadettiin, Dura? Kaadettiinko ne rahan puutteen takia vai miksi?” Sara alkoi kysellä, koska hän halusi tietää kovasti. ”Valitan, edes minä en tiedä. Rosalielta ei voi kysyä, koska hän ei vastaa ja Reguluskaan ei tiedä. Me vain tiedetään se, mitä meidän pitää tietää. Ei tarvitse tietää yksityiskohtia elämästään, tavallaan jäänyt siitä, kun Regulus ei välitä.” Dura vastasi laskiessaan tarjottimen marmoriselle saarrekkeelle, ja nappasi siitä lapun alkaen lukemaan sitä.

”Onpas kylmä pomo. Ei välitä työntekijöistään, se on huomattu. Hän ei edes välittänyt, missä nukkuisin yöni. Onko se siis paha tilanne, kun olen ihmisenä täällä töissä?” Sara tokaisi ja uskalsi kysyä vielä pahemman kysymyksen, ollessaan varovainen keittiössä, kun huomasi keittiön olleen käärmeiden ja liskojen valtaama. ”Tiedäthän sinä, Regulus syö mielellään ihmisiä ollessaan pahalla päällä. Ja kun hän tarkoittaa sitä, hän meinaa sitä tosissaan. Mutta jos tottelet kiltisti kuten me kaikki muutkin, niin silloin olet turvassa. En haluaisi menettää tämän hetkistä parasta ystävääni.” Dura sanoi ja nojasi saarreketta vasten, Saran hymyillessä lämpimästi. ”Kiitti. Luulin jo päätyväni koiran ruoaksi.” Sara sanoi ja sai hymyn tarttumaan aasialais-naisen kasvoille. ”Noh. Tämä on minun valtakuntani. Täällä asuvat pienet lapsoseni, joten ole varovainen. Suurin osa näistä pikkuisista ovat myrkyllisiä, jotka mielellään haluvat tappaa ja saada tuoretta lihaa napaansa.” Dura tokaisi kiusoittelevasti Saralle, joka säpsähti ja sai itselleen paikan baarituolilta, jonne peloissaan oli kävellyt takaperin. Loppu ajastaan hän istui tuolilla Duran nauraessa mielellään.

He juttelivat aikansa kuluksi keittiössä, Saran auttaessa jonkin verran Duraa keittiö-puuhissa. Samalla hän oppi vielä enemmän Durasta ja hänen menneisyydestään, vaikkei Saran tarvinnut tietää, mutta Dura halusi vain luottaa ihmisnaiseen enemmän.

”Vaikka olenkin kiinalainen, on minulla juuria myös Japanissa. Vanhempani eivät vain halua myöntää sitä, mutta onko sillä enää väliä? Olen ihan tyytyväinen siihen, vaikka olenkin Kiyohime.” Dura sanoi Saralle, joka vieressä pesi salaatin lehtiä ja alkoi pikkomaan niitä pieniksi palasiksi sini-valkoiseen posliini-astiaan. Sara katsoi Duraa, joka jatkoi. ”Se on japanilainen myytti, siksi olen tiennyt olevani enemmän yhteyksissä japanilaisiin sukujuuriini kuin kiinalaisiini juuriini. Periaatteessa se kertoo naisesta, joka oli mustasukkainen ja hyvin, miten sen nyt sanoisi kauniisti, hyvin dominoiva seurustelu-kumppanistaan. Halusi pitää miehen itsellään. Mutta mies ei oikein pitänyt siitä ja päätti lopettaa kaikki tapaamiset Kiyohimen kanssa. Niin ja tämä mies oli matkaava pappi, Kiyohimen isällä oli majatalo jossa kaikki matkalaiset saivat yöpyä. Kun mies sitten päätti poistua, ja lähteä veneellä matkaan, varoituksista kuulematta, Kiyohime muuttui jättimäiseksi käärmeeksi vihansa että mustasukkaisuutensa takia ja syöksyi miehen kimppuun, upottaen veneen ja miehen, jota niin rakasti kovin. Näin minulle kerrottiin lapsena, mutta on eri versioitakin tarinasta.” Dura kertoi Saralle, joka joutui lopettamaan salaatinlehtien pilkkomisen kuunnellessaan kokin tarinaa. Sara oli tohkeissaan.

”Aivan uskomatonta. Pakko myöntää, olet Silvaniaakin kiinnostavampi.” Sara tokaisi ja hymyili Duralle, mutta hymy hyytyi kun muisti, että Silvania – tai lähinnä Faith – oli sanonut, ettei henkilökunta tulisi oikein pitämään hänestä. Jokin ei tuntunut oikealta. ”Arvaa mikä on hassua, Dura? Se, että me ollaan – siis me kaksi – niin hyvää pataa keskenämme, etten ymmärrä miksi joku voi mennä sanomaan, että tämän hotellin henkilökunta olisi minua vastaan rotuni vuoksi. Se surettaa. Kuin minua mustamaalattaisiin jo etukäteen, kuin minua odotettaisiin epäonnistuvan.” Sara sanoi, muuttaen keittiön ilmapiirin alakuloiseksi. Dura oli huomannut, kuinka Sara alkoi murehtia tulevastaan ja tullut toisen luokse, kaapaten ihmisnaisen halaukseen. ”Jos joku haluaa sinut pois täältä, on henkilö siten väärässä. Minusta on ihan sama, ihminen tai ei, olet silti yksilö ja oikeus olla onnellinen.” Dura sanoi Saralle, joka otti halauksen vastaan hieman ihmeissään, sillä Sara ei välittänyt tuollaisista kontakteista. Mutta Dura sai Saran tuntemaan taas, hän tosiaan oli yksilö. ”Jatketaan nyt ruoan tekoa. Tai siis, minä jatkan, uskon Therran tulevan ja kaappaavan sinut vähäksi aikaa mukaansa. Hän on niin.. innoissaan siitä, että hotelilla on jälleen uusi työntekijä.” Dura sanoi ja ei aikaakaan, kun keittiöön ilmestyi vaalea-hiuksinen nainen, jonka hiuksissa oli vaaleanpunaisen ja vihreän sävyjä. ”Huomenta päivää, armas Dura ~ Bethiltä terveisiä, hän nimittäin sai kasvatetuksi vaaleanpunaisia liljoja. Ajattele, vaaleanpunaisia!” Nainen sanoi hyvin pirteällä äänensävyllä ja huomasi Saran ennen Duraa, joka ei voinut edes tajuta, kuinka tarkkaan toinen oli tullutkaan keittiöön. ”Hänkö on se uusi taloudenhoito-apulainen? Ihmiseksi hän on aika lyhyt.” Nainen jatkoi, Saran ja Duran katsoessa toisiaan, jolloin Dura vain hymähti. ”Unohditko olevasi keittiössäni, en pidä äänensävystä. Ja kyllä, hän on Sara. Sara, tässä on taloudenhoidosta vastavaa, Otherea Olivarius. Jos et jaksa kutsua häntä kutsuma-nimellä, niin Therra käy hyvin.” Dura sanoi Therran tullessa toisen luokse närkästyneenä. ”On minullakin oikeus puhua, neitiseni. Olen sinua vanhempi ja osaan esitellä itse itseni.” Therra kiusoitteli Duraa, joka pyöritti silmiään kuin ei olisi jaksanut kuunnella toista, tai lähinnä oli kyllästynyt Therran joka päiväiseen puhumiseen.

Therra oli ehtinyt tarttua Saran kädestä kiinni ja vetänyt tämän keittiöstä pois, kävellessään käytävää pitkin kohti hissiä. Kaksikon välillä oli hiljaisuutta, eikä Sara pitänyt siitä. Hiljaisuus tuntui jotenkin väärältä. ”Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät, Sara. Vaikka Dura ei oikein pidä minusta, kun olen koko ajan niin positiivinen, mutten voi sille mitään. Se osa minua enkä voi kieltää sitä osaa minusta.” Therra sanoi hymyillen Saralle, kurkaten pitkien otsahiustensa takaa viettelevästi. ”Ennen kuin aloitat huomenna työ päiväsi, sinun täytyy tosin tietää eräs asia.” Therra sanoi Saralle painettuaan hissin oven auki, vetäen ihmisnaisen hissiin sisään, Saran kaadutessa Therraa vasten.

”Jos näenkin sinut laiskottelemassa töitten sijasta, voit olla varma, että Regulus saa tietää siitä. En todellakaan pidä niskuroinnista, se kertoo henkilöstä sen, ettei välitä paskaakaan. Voin katkaista niskasi tässä ja nyt, joten..

Tottelet kun käsketään, eikö vain, Sara?”

Saraa pelotti. Hän oli luullut Therran olevan sellainen, noh, kiltti naapurin tyttö, mutta sitä hän ei todellakaan ollut. Therra olikin näyttänyt todellisen luonteensa naiselle, joka tärisi Kasvon muuttajan sylissä. ”Mutta minua ei tarvitse pelätä, ainakaan vielä. Minut suututettua, voin näyttää todelliset voimani, olenhan sentään Rautarouva. Tai paremminkin, Rautaneito. Mehän olemme kuin teidän ihmisten vastine näistä, mitä ne olivatkaan.. Hmmm. Niin! Olemme kuin Amazoneja. Älä vain anna meidän hentojen ulkomuotojemme hämätä.” Therra sanoi ja painoi Saraa hissin ovea vasten, Saran yhä täristessä pelosta. Kuin toinen olisi yrittänyt ahdistaa tätä nurkkaan, kuin hiiri konsanaan.

Sara haukkoi henkeä ääneen Therran säpsähtäessä tajutessaan tekonsa. Tämä muuttui tunteettomasta tilastaan takaisin omaksi, iloiseksi itsekseen kuin hän oli aiemmien ollut. ”Anteeksi.” Therra sanoi antaessaan tilaa Saralle, joka siirtyi nopeasti toiselle puolelle hissiä, ollessaan pakostikin hämmentynyt peloissaan. Therra katsoi surullisesti Saraa, joka piti käsistään kiinni yrittäen olla tärisemättä enää. Kasvon muuttaja ei kyennyt hymyillä enää, antoi hiljaisuuden vallatessa hissin ja uskalsi painaa lopulta hissin kerros-nappulaa, kaksikon matkatessa kohti hotellin pohja-kerrosta.

Hiljaisuus tuntui selvästi. Therra näytti hävenneen tekoaan eikä saanut Saralta vastausta. Kai ihmisnainen alkoi inhota häntä. Ehkä se oli oikein Therralle, kun oli alkanut puhumaan Saralle aikomuksistaan, vaikka hän ei tarkoittanut sitä. ”Aina näin käy minulle. Minä ja minun suuri suuni. Koskaan en osaa olla hiljaa. Voi minua pientä..” Therra sanoi nojatessaan hissin seinää vasten ja hitaasti hivuttautui Saran viereen. Sara tuntui tärisevän edelleen.

” Teru-Teru Bozu, Teru Bozu. Do make tomorrow a sunny day. Like the sky in a dream sometime. If it's sunny I'll give you a golden bell.”

Sara tunsi selkeästi, ettei olo enää tuntunut niin pahalta kuin aiemmin. Therra oli ruvennut laulamaan hiljaisesti tämän vierellä, jotta toinen rauhoittuisi eikä Therrasta tuntuisi enää pahalta, kun oli mennyt sanomaan ilkeällä, kylmällä äänensävyllään. Kun Kasvon muuttaja lopetti laulamisen, Sara oli pahoillaan omaa käytöstään. ”Saat anteeksi. Kunhan et tee tuota toista kertaa.” Sara antoi anteeksi antonsa ja huomasi, miten vaaleahiuksinen nainen olikaan iloissaan, mutta vakavoitui. ”Hyvä on. Lupaan sen. En voi sille mitään, se on tavallaan jäänyt tavaksi. Olen aina joutunut suojelemaan läheisiäni joten.. Se taitaa olla heikko kohtani. Siksi piilotan sen hymyni, iloisuuteni taakse. Mutta minä lupaan, Sara, etten tee sitä toiste.” Therra lupaili ja Sara mulkaisi toista, kuin toinen oli taas mennyt puhumaan liikaa. Therra naurahti.

Hissistä kuului ääni, joka merkitsi että he olivat päässeet päämäärään. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, Sarasta vain tuntui ettei mitään hyvää. Voi, Luoja nyt häntä auttakoon.

1. kappale ”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa.”

Sarasta tuntui kammottavalta. Yö Club Tesrassa tuntui kamalalta, etenkin se mitä tulikaan tehtyä siellä.

”No miltäs pikkutytöllä tuntuu päässä? Ei tainnut juomakisa sopia pieneen päähäsi sitten lainkaan.” Kuului miehen ääni aivan Saran vierestä.

Tietysti Saran oli pitänyt tulla juuri Club Tesraan juomaan ja tekemään muuta kamaluuksia. Aluksi hän ei käsittänyt mitä viime yönä olikaan tapahtunut, mutta se selvisi kun Sara nosti päätään tuosta haisevasta baaritiskiltä, jossa lojusi tyhjiä tuoppeja joka puolella.

Clubi näytti saaneensa pahastikin turpaan, pöytiä ja tuoleja oltiin nähtävästi heitelty että rikottu ja suurin osa clubin 'vakkariväestä' makasivat omassa oksennuksessaan, siinä iänkuisessa viinan katkussa.

Katsoessaan miestä vieressään, Sara sai kauan miettiä näkikö hän miestä edes ollenkaan. Miehen skottilainen aksentti tuntui syöpyvän Saran mieleen, olihan hänellä sukujuuria Skotlannissa. Sara ei jaksanut yrittää katsoa kunnolla miestä, joka nappasi jostain skottiruutuisen Barntonin lakin päähänsä ja korjasi sitä paremmin päähän, jos miehellä olisi edes päätä näkyvissä.

”Mitäs tuijotat, tyllerö? Se, ettet näytä muistavan eilis-illasta mitään, muutakuin sen että meillä oli varsin mukava juomakilpailu. En olisi uskonut noin pieneen tyttöön edes mahtuvan noin paljon nesteitä..” Mies jatkoi ja Sara vain pysyi hiljaa viittoen baaritiskin takana olevalle baarimikolle. ”Älä edes yritä. Kestän viinat yhtä hyvin, ei se haittaa mua. Sitä paitsi, soltunhan pitäisi kestää kaikki.” Sara kiusoitteli ja mies naurahti, samalla kun baarimikko tarjosi vettä Saralle, jota hän hieman epäili. ”Oletko tosissasi? Kolaa kiitos, en juo krapulan poikaseen muuta nesteitä kuin kolaa.” Sara tiuskaisi, baarimikon vaihtaessa vesilasillisen kola-juomaan keskikokoiseen tuoppiin. ”Te naiset olette kyllä ihmeellisiä. Suurin osa teikäläisistä kaatuu samantien, mutta sinussa on kyllä jotain.” Mies sanoi naurahtaen pienesti, tuon skotti-aksentin kolahtaessa miehen suussa niin kirpakkaasti, että Saran teki mieli halata miestä.

Kuka nyt ei haluaisi tavata henkilöitä matkansa aikana, jotka tuntuivat kiinnostavilta kuten tämäkin mies?

”Olet varmaan yksi niistä.” Sara uskalsi kysyä vieressä istuvalta mieheltä, joka oli jotenkin vaatettanut itsensä pukeisiin, lähinnä tummiin vaatteisiin ja pilotti-aurinkolaseihin. ”Katos, tytöllä leikkaa! Kyllä, olen yksi 'niistä'. Tosin minusta se on loukkaavaa, mutta hällä väliä. Kutsu toki ihan Kasvon muuttajaksi. Paitsi että olen kokonaan jäänyt tälläiseksi, harmillista olla näkymätön mies. Ja niin kirjaimellisesti.” Mies kertoi ja Sara oli jokseenkin innoissaan.

Hän oli kauan elänyt maailmassa, jossa Kasvon muuttajat pysyivät hiljaa omissa oloissaan eikä niistä juuri puhuttukkaan, ellei lasketa paikallista uutiskanavaa, jonka säätyttö oli Vedenneito. Harmillista, että aina kun puhuttiin sadekeleistä säätyttö muuttui kertalaakista lammikoksi. Paha juttu uutiskanavalle, hauskuuden aihetta katsojille.

”Sully. Nimi on Sully Barber, pikkuinen.” Sullyksi esittäynyt mies ojensi kättään Saralle, jonka hän otti ilomielin vastaan. ”Ja ennen kuin ehdit kysyä, niin kyllä. 100-prosenttinen Skottilainen.” Sully paljasti ja Saran oli pakko punastua pienesti.

”Sara Blackleaf, hauska tutustua Sully.” Sara esittäytyi Sullylle, joka nappasi takkinsa taskusta sikari-astiansa ja hoiti tavanomaiset sikarin leikkuusta sen sytyttämiseen. ”On se hyvä, että edes joku arvostaa. Kukaan ei oikein välitä meidän kaltasista, luulee ettei olla edes olemassakaan. Älä sä tytön tyllerö muuta sitä itsessäs. Tuu aina muistamaan, että on toisenkaltaisiakin.” Sully sanoi, nousi tuolista ja katsoi ympärilleen. ”No vähän meni eilen ranttaliksi. Ei voi mitään. Koita selvitä huomiseen asti, Sara. Näkyillään jos nähdäänkään.” Sully sanoi, nosti kätensä ilmaan vilkuttaen pienesti Saralle, joka vilkutti miehelle takaisin.

Sullyn lähdettyä Sara vain jäi Tesraan istumaan ja olemaan. Hän oli eilen mennyt tekemään jotain, josta ei ollut mitenkään tyytyväinen. Katsos, kun hän oli jo muutamisen viikkoa sitten ryöstänyt kyseisen clubin eikä kukaan saanut selville ryöstäjää. Ainoat johtolangat olivat ne, että kyseessä oli nuori nainen alle kolmenkymmenen ikävuoden. Saran mielestä tuntui vaihteeksi onnen olleen hänen puolellaan. Kukaan ei saisi tietää Saran olleen se ryöstäjä. Mutta rahalla ei ollut oikein väliä.

Maailmassa vilisi Downshiftaaminen. Se on termi sille, ettei ihmiset välitä työn teosta, jonka vuoksi raha on menettänyt suosionsa. Oikeastaan puolet ihmisväestöstä tekevät töitä, mutta suurin osa vain istuvat paikallaan ja odottavat, että raha menettäisi arvonsa ja sukkelaan. Kukaan ei välittänyt, millä ruoka maksetaan pöytään, onhan kaikilla keinonsa. Keino, jonka vuoksi useat ihmiset ovat joutuneet ongelmiin.

Istuttuaan tarpeeksi baaritiskillä, Sara korjasi tummanvaaleita hiuksiaan pienelle ponihännälle ja nappasi mustan nahkatakkinsa ylleen, joka oli lojunut lähimmän baarituolin päällä. Aikeissaan lähteä clubista, Sara tiesi niskassaan olevan jonkun, joka selvästikin halusi saada turpaan naiselta. ”Kappas kappas, kukas se siinä kuin armas Sara. Mukava kun kerran poikkesit käymään.” Sanoi jälleen kerran tuntematon mies-henkilö, tosin tällä kertaa Sara ei voinut uskoa herran olleen edes hengissä. ”Ai katos, mitäs Murdoch? Viime kerrasta on tosiaankin ollut aikaa... Joten älä minusta huolehdi, löydän tieni ulos ja..” Sara sanoi pakittaessaan ulko-ovea päin, mutta matka tyssäsi, kun naisen molemmilta sivuilta ilmestyivät kaksi suurta henkivartijaa, pitäen Saraa paikallaan. ”Kuules nyt. Et pelleile kanssani, koska tiedän mitä teit edellis-kerralla. Luuletko minua tosiaan tyhmäksi, että annan jonkun sotilas-muikkelin ryöstää juuri minun, ja todellakin painotan MINUN clubiani. Se varsinkin pistää vihoiksi on se, että kehtasit tulla vielä takaisin. Ja mikäs sen parempaa, tämä tietää vain minulle aikaista joulua.” Murdoch selitti Saralle, joka yritti parhaansa rimpuilla kahden kaapinkokoisten vartijoiden syleilystä ulos. ”Kuules nyt hapannaama, mulla ei ollut vaihtoehtoakaan! Mistä mä olisin voinut muistaa, että perhana soikoon omistat koko paskan? Olenhan mä sulle juur velkaa!” Sara huusi suoraa huutoa ja onnistui nostamaan jalkansa siten ilmaan, että pystyi potkaisemaan tuota lyhyttä, mutta särmikästä miestä vatsaan kaatuen kumoon lattialle. Sara jatkoi rimpuilemistaan, mutta kaapinkokoiset siipimiehet jatkoivat Saran rutistamista, että naisesta tuntui jäävänsä lopulta nalkkiin Murdochille loppuelämäkseen.

Kuitenkin Murdoch ei kyennyt tekemään Saralle mitään, sillä hän tuntui jähmettyneen paikalleen Saran pitäessä silmiään jonkin ajan kiinni, koska pelkäsi tulevaa kohtaloaan. Avattuaan silmänsä, hänen edessään oli tummiin pukeutunut mies katsoen Saraa suoraan tämän sinivihreisiin silmiin.

”Pe-perhanan Silvania! Millä oikeudella juuri SINÄ ilmestyt clubiini?!” Murdoch huudahti ja nousi lattialta ylös, osoittaen hieman mieltään pukumiestä kohtaan. ”Se, että olet idiootti, Murdoch. Kehtaatkin kohdella häntä tuolla tavoin, onhan hän sentään ihminen kuten sinä.” Silvania sanoi ja heilautti kättään, Murdochin siipimiesten päästessä irti Sarasta joka hieroi molempia käsiään, jotka olivat joutuneet kovaan otteeseen. ”Ja kukas perkele sinäkin oot? En tartte apua, joten jos voisit vaikka painua hornan tuuttiin ja päästät mut menemään matkoihini.” Sara sanoi Silvanialle, joka jatkoi Saran katsomista, yhtä intensiivisesti kuin aiemminkin. ”Valitettavasti en. Jos kerran tiedät Kasvon muuttajista niinkin paljon, muttet tiedä minusta? Aika röyhkeää käytöstä. Ole hyvä ja istu alas, niin jutellaan.” Silvania sanoi Saralle, mennen itse istumaan läheiselle tuolille, joka näytti olleen vielä kestävä samoin kuin pöytä, johon äkillisesti ilmestyi kasa papereita ja kaksi kynää. Kun ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin totella Silvania-nimistä miestä, Sara ei ottanut nahkatakkiaan yltään pois ja istui miestä vastapäätä.

Jotenkin Sara tajusi miehen olleen Dracule Silvania, joka johtaa Alamaailman asianajaja-toimistoa. Ja jälleen kerran kirjaimellisesti. Draculella oli yhteyksiä henkiin ja hoitivat asioita, joihin ihmiset eivät kykenisi toteuttamaan. Kuten testamentit ja viimeiset pyynnöt, niin kuului nykyhetken lain mukaan.

”Olet siis se asianajaja, eikös vain? Se kaikista parhain.” Sara kysyi, koska halusi varmistaa oliko hän varmasti oikeassa Draculen suhteen. ”Kyllä ja voinhan sen noinkin sanoa. En toki kersku sillä, että olenko paras omassa työssäni. Tähän minut luotu, niin kuin sisareni Mintha. Perinteet suvussamme on kaikki kaikessa ja et todellakaan halua suututtaa sukuamme, etenkään tuottaa pettymystä.” Silvania sanoi ja levitti kämmenensä auki, kuin olisi odottanut reaktiota Saralta. ”Anna kätesi. Muuta en pyydä.” Silvania pyysi murretulla äänellään, joka Saran mielestä kuulosti siltä, että eräs on nauttinut liikaakin tupakin ja sikarin poltosta, jonka vuoksi miehen ääni alkoi rakoilla pahasti.

Kiltisti Sara antoi kätensä ja vaistomaisesti sulki silmänsä, niin teki Silvania perässä. Pian mielessä liikkui asioita, jotka tuntuivat hassulta. Kuin olisi leijunut pilvissä.

Se tuntui hekumalliselta, herkältä. Silvanialla oli karheat kädet, Saran tuntiessa jokaisen haavan tämän käsissä. Jotenkin se tuntui väärältä, mutta Sara uskoi Silvanian olleen hyvä mies. Vaikkakin asianajajia pidetäänkin vääräuskoisena ammattina, mutta koska kyseessä oli Dracule Silvania ja hänen sukunsa. Miehen suvun kanssa pelleily on rikos yhteiskuntaa kohtaan.

Kului jonkin aikaa, kunnes Silvania laski Saran kädet pöydälle naisen avatessa silmänsä. Miehellä oli synkän oloiset silmät; metsänvihreät ja jotenkin niissäkin tuntui olevan karheutta. Silvaania koristi tämän paksu ruskea, juuri nähtävästi siistitty parta ja ruskeat, nähtävästi olkapäille asti olevat hiukset jotka oltiin siististi laitettu pienelle nutturalle.

Sara oli aika kauankin ollut sanomatta mitään, kun oli jäänyt katsomaan tuota miestä, jonka oli juuri tavannut, mutta ei hän ollut oikein kiinnostunut miehistä. Olihan Silvania komea, mutta ei saanut Saraa sekoamaan niin kuin naisen muka kuuluisi nähtyään komean miehen.

Hiljaisuus ratkesi, kun Silvania köhi kurkkuaan ja Sara siirsi kätensä äkkiä syliinsä. ”Anteeksi.” Sara sanoi pyyteliäästi ja katsoi miestä nolostuneena. Häntä nolostutti, kuten aina. ”Ei se mitään. Ymmärrän kyllä.” Silvania sanoi ja Sara nyökkäsi. Ei ollut hänen tapaistaan katsoa

tuiki tuntematonta miestä niin syvällisesti. ”Mutta asiaan Sara. Minä tiedän hyvin, miksi olet joutunut tähän tilanteeseen. Sinun on hoidettava asiasi kuntoon ennen kuin joudut haudan lepoon. Se meinaa sitä, että sinun on aloitettava työnteko. Ansaitset rehellisesti ja maksat palkallasi velkasi Murdochille.” Silvania selitti ja näki, miten Saran silmät laajenivat nähtävästi hämmenyksestä että raivosta.

”Oletko tosissasi? Kuka ottaa enää töihin, kun kerta downshiftaus vaivaa maatamme ja ekonomiaamme?!” Sara tiuskaisi ja nousi ylös tuolistaan, mutta ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan lainkaan. ”Nyt kuuntele. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko maksat varastamalla lisää ja joudut uudemman kerran ongelmiin, voi olla että tällä kertaa kuolema korjaa sinut mukaan. Tai sitten otat vastaan työnteon, joka on rehellinen tapa saada rahaa käsiisi. Nämä ovat vaihtoehtosi, Sara Blackleaf. Joko otat tai jätät.”

Sara ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Silvania tuntui aluksi niin jäykältä kuin puupökkelö, mutta nyt miehessä uhkui jonkinomainen vihaisuus naista kohtaan. ”Olet ilkeä, tiesitkö sen?” Sara sanoi Silvanialle, joka pysyi hiljaa.

Nainen halusi lähteä, mutta hän uskoi siihen, että Silvania jahtaisi tätä vaikka maapallon toiselle puolelle tämän velkojen takia. Saralla ei tosiaan ollut muutakaan vaihtoehtoa.

”Hyvä on. Suostun hakeutumaan töihin. Mennään sitten sun pussien mukaan, herra puupökkelö.” Sara sanoi ilkeän oloisesti, samalla kun Silvanian ja Saran eteen ilmestyi pergamentti, joka taisi olla sopimus kahden välillä. ”Hienoa, että tulimme samaa aatokseen, neiti Blackleaf. Ole hyvä ja allekirjoita sopimus. Sopimus kattaa sen, ettei Murdochilla tai kenelläkään muulla ole oikeutta koskea sinuun väkivalloin merkein velkojesi takia. Lisäksi tästä päivästä lähtien ongelmasi ovat osaksi myös minua. Tulet vähintään kerran kuukaudessa ilmoittamaan minulle tilanteesi, jolloin katsomme parhaaksi miten tulemme toimimaan. Kuulostaa minusta reilulta.” Silvania jaksoi kertoa, kun Sara tutkaili sopimusta jotta löytäisi edes jonkin porsaanreiän, mutta turhaan. ”Älä edes kuvittele saavasi minusta ystävää. Luulin jo niin kovin, että autat minua. Olen pelkkä nukke sinulle.” Sara sanoi sopimuksen takaa, lukien sen niin tarkkaan kuin pystyi. ”Luuletko tosiaan, että aikoisin satuttaa sinua? Voi sinua, tuollainen leppälintu kun olet. Niin hauras ja arvaamaton, mutta tulinen kuitenkin sielultasi. Ole onnekas, olet niistä harvoista, jotka ovat jääneet käsittelyssäni eloon. Hoidan yleensä vain rikollisia, jotka saavat lopullisen tuomion, jota kutsutaan kuolemaksi.” Silvania tuli ja kuiskasi sen Saran korvaan, palaten takaisin pöydän luokse korjaamaan paperinsa. Jälleen yksi kädenheilautus, jolloin suurinosa papereista katosivat. Silvania ojensi puvuntakkinsa rintataskusta kynän, jonka koristus oli täyttä kultaa ja punaiset raidat. Kynän rinnassa luki Silvania Co., merkiten sen olleen yhtiön kynä. ”Allekirjoita sopimus, jolloin pystyn hoitamaan sinulle työpaikan.” Silvania tokaisi ja katsahti Saraan, joka ei ollut kovinkaan vakuuttunut siitä, että Silvania hoitaisi hänelle työpaikan, josta voisi mahdollisesti saada oikeaa palkkaa. Tosin tällä hetkellä Sara vain halusi päästä veloistaan eroon.

Allekirjoitettuaan sopimuksen ja annettuaan sen Silvanialle, Sara katsoi miestä joka heilautti sopimuksen kadotukseen ja pahoitteli poistuvansa hetkeksi, jotta voisi soittaa puhelun Saran tulevalle työpaikalle. Jotenkin se tuntui hölmöltä Saran mielestä, mutta tosiaan hänellä ei todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin antautua.

”Mikäs nyt, Blackleaf? Harmittaako, että jouduit meidän miesten tossun alle?” naurahti Murdoch vähän kauempana istuessaan tiskillä juoden viskiä jäillä, jolloin Sara oli ilmestynyt miehen luokse ja uhaten tätä pienellä veitsellä, jota hän kantoi mukanaan nahkatakkinsa sisällä. ”Älä edes yritä, Murdoch. Teen tämän vain iänkuisten velkojen takia, enkä todellakaan sun vuoksi. Joten yksi ele tai sana mua kohtaan, niin voin olla varma siitä, että sulta lähtee alakerrasta parikin osaa pois.” Sara sanoi ja virnuili inhottavasti Murdochille, joka vajosi eteenpäin kohti baaritiskiä.

”Pane se pois, neiti Blackleaf. Jos tuossa on sinun koko omaisuutesi, niin voimme lähteä.” Silvania ilmestyi Saran luokse ja katsahti naista, joka laittoi veitsensä takaisin nahkatakkinsa sisään. ”On mulla urheilukassi. Käyn hakemassa sen narikasta.” Sara sanoi ja meni hakeakseen kassinsa, mutta jostain oli ilmestynyt nainen laventelinsinisineen hiuksineen Saran eteen. Nainen ojensi urheilukassin Saralle, eikä luonut minkäänlaista hymyä kasvoilleen. ”Kiitos, Faith. Nähtävästi Regulus ottaa hänet mielellään vastaan.” Silvania sanoi, jolloin lopulta naisen kasvoille ilmestyi hymy. ”Niin, mielellään. Sir ei olisi mielellään halunnut ottaa häntä töihin, mutta koska olit kauniisti pyytänyt, ettei hän voinut kieltäytyä pyynnöstäsi, herra Silvania.” Faith tokaisi ja katsahti Silvaniaa että Saraa, joka oli ihmeissään. ”Selitän matkalla, Sara. Faith tulee mukaamme siksi aikaa, jotta tiedät toimeenkuvasi.” Silvania jatkoi Saran vain nyrpistäessä kasvojaan, koska oli hieman tympääntynyt että jälleen hänet vain sivutettiin.

Automatkalla kohti tuntematonta Sara odotti kovasti saadakseen vastauksia tämän 'tulevasta työpaikastaan'. Hän ei toki ollut kovinkaan innoissaan, mitä tuleva toi hänelle, mutta toivoi kovasti, ettei hän vain ehtisi heittämään henkensä jo ensimmäisestä viikosta.

Kolmikko istuivat Silvanian omassa, tummassa Impala-merkkisessä limusiinissä, jota Sara kadehti. Hän oli koko ikänsä unelmoinut Impala-merkkisestä autosta, mutta nykyisin koko automalli on harvinaisuus, niin kukaan 'köyhä' ihminen ei saisi sitä käsiinsä. Vain rikkailla ja varkailla olisi varaa tuollaisiin herkkuihin.

”Taidat pitää tästä, eikö vain?” Silvania sanoi Faithin tarjoillessa kalliin näköistä samppanjaa miehelle että Saralle. ”Olen aina halunnut Impalan itselleni, mutten ihan tälläistä. Kuuntele tätä moottoria, se niin kehrää kuin pieni kissanpentu ~” Sara tokaisi vahingossa ja huomasi, että oli alkanut lepertelemään tuon auton takia, mutta se ei miestä haitannut. ”Uskon kyllä, olen aivan samaa mieltä. Harvoin löytää kunnon autoa, jonka moottori kuulostaisi leijonan karjaukselta. Jos tajuat, mitä tarkoitan.” Silvania sanoi ja joi hieman samppanjastaan, katsoen Saraa pitkään, joka muisti mitä oli mennyt aiemmin sanomaan miehestä. ”Kuule, olen pahoillani siitä aiemmasta. Vaikka olin kyllä tosissani, mutta en olisi uskonut joutuvani oikeasti tällaiseen tilanteeseen.. On hieman epävarma olo.” Sara pyyteli anteeksi, samalla kun piti samppanja-lasiaan kädessä ja kokeili sormenpäällä lasin reunoja, joissa hieman tuntui kitka. Sellainen tunne, joka värisi Saran sormenpäissä. ”Ymmärrän kyllä. Et ole ainoa, Sara. Monet ovat aina aluksi hämillään ja tekevät kaikkensa downshiftaamisen välttämiseksi. Mutta tämä on se oikea ratkaisu. Me emme voi vain odottaa ja istua, koska raha menettäisi arvonsa.” Silvania sanoi ja huomasi, miten Faith katsahti ensin tätä ja sitten vasta Saraa.

”Niin, ennen kuin unohdan, on aika puhua tulevaisuudestasi. Tulet tästä lähtien työskentelemään Hotelli Merribournessa, jota johtaa Sir Regulus de Blanc. Olet varmaan kuullut hänestä, kaiketi uutisissa.” Silvania sanoi ja näki, kuinka Jade pelästyi ja rikkoi samppanja-lasinsa syliin. ”Voi paska.. E-et kai ole tosissasi? Et voinut sitten sellaiseen paikkaan minua pistää.. Nyt tulen ainakin tietämään, etten tule ekaa viikkoa selviämään.” Sara sanoi kauhuissaan.

Sir Regulus tunnettiin vaatimattomasta hotellistaan, ja paikka tiedettiin lähes kaikkialla. Tosin se tieto, ettei mies kyennyt pitämään ihmisistä ja suoraan on sanonut, että seuraava vieras tai henkilökunnan jäsen, joka sattumoisin on ihminen lajiltaan, voi päätyä hänen lounaakseen. Kirjaimellisesti.

”Tiedän, että olet peloissasi, mutta kuuntele. Ne ihmiset, jotka päätyivät paikkaan omasta tahdostaan, menettivät toki henkensä, mutta jos minä pyydän kauniisti jos suinkin, niin hän ei voi kieltäytyä. Regulus voi aluksi olla hieman karhea kuin hiekkapaperi, mutta jos hän oppii tuntemaan sinun, Sara Blackleafin, todellisen luonteen, niin hän voisi yhtä hyvin alkaa rehunsyöjäksi.” Silvania selitti, yrittäen saada Saran uskomaan, mitä hän yritti kertoa tälle. Pian Faith avasi suunsa. ”Sir Regulus on hyvin vaativa ja hän erityisesti uskoi taitoihisi, neiti Blackleaf. Herra Silvania kertoi hänelle taustoistasi ja oli vakuuttunut siitä, että olet koulutukseltasi sotilas ja hyvin taitava sellainen. Sir vaikuttui kovasti, neiti Blackleaf.” Faith kertoi Saralle, joka oli hieman hämillään. Mistä Faith oli saanut tietää hänen menneisyydestään? Eihän Sara edes kertonut Silvaniallekaan, mutta sitten hän tajusi miten ja miksi.

Vielä ollessaan Club Tesrassa, Silvania pyysi Saran kädet jolloin nainen oli rentoutunut. Kai hän oli tietämättään avannut sieluaan Silvanialle, johon hän oli luottanut. ”Avasitko tosiaan sieluani auki, Silvania? Sitenkö sait kaiken haluamasi tiedon vai oliko tässä takana vielä jotain muuta?” Sara kysyi Faithin tullessa tämän viereen ja pudisti nuoremman naisen sylistä samppanja-lasin sirpaleita vaaleaan pitsiliinaan ja tarttui liinan kaikista kulmista kiinni. Kuin ihmeen kaupalla, Faith heilautti kättään ja pian pitsiliinan sisältä paljastui ehjä samppanja-lasi.

”Vain sen, mitä minun tarvitsisi tietää sinusta. Menneisyytesi, perheesi ja koulutuksesi. Mutta älä murehdi, en toki kerro yksityiskohtia.” Silvania sanoi, laski oman samppanja-lasinsa pienelle sivupöydälle ja antoi Saralle pienen vihkon, jossa näytti olevan kaikki tieto, mitä Sara tulisi tarvitsemaan Hotelli Merribournessa. ”Faith taas pitää sinusta huolen ja on lupautunut ilmoittamaan minulle, jos sinä et saa minuun yhteyttä.” Silvania sanoi ja Faith hymyilil. Vanhemman naisen kasvoissa näkyi hymy, joka tuntui hieman kylmältä. Faithille sopi kovasti laventelinsiniset hiukset ovaalinmuotoisiin kasvoihin. Hiukset olivat muutenkin auki ja pituutta näkyi olevan olkapäille asti, korkea otsatukka että tämän mustat, hyvin tyylitellyt kulmat näkyivät.

Hän oli muutenkin tyylikkään oloinen. Yllään naisella oli musta mekko, pituutta näytti mekolla olevan polviin asti ja mekon 'paita'-osuus näytti olevan pitsiä. Sara oli aivan varma, että naisella oli tatuointi molemmissa olkapäissä. Kuviosta hän ei ollut varma.

”Joten.. Pitääkö mun vielä jotain tietää? Nyt olisi hyvä aika kertoa.” Sara kysyi varmistaakseen kaiken tämän hetkisen tietämyksensä ja Faith mielellään jaksoi kerrata kaiken paria uutta tietoa lukuunottamatta. ”Haluan sinun muistavan, että minun kauttani tulet ottamaan Sir Regulukseen yhteyttä. Hän ei mielellään luota ulkopuolisiin, ei edes henkilökuntaansa. Kaiken tiedon on tultava minun kautta.” Faith sanoi ja nyt uskalsi päästää huulilleen hymyn Saralle. Sara tunsi selvästi lämmön naisessa. ”Oletko sinä myös Kasvon muuttaja? E-ei ole pakko kertoa, mutta tunnen oloni turvatuksi jos saan tietää..” Sara kysyi Faithille osoitetun kysymykseen, naisen katsahtaessa ensin Silvaniaan, joka nyökkäsi ja ilmiselvästi halusi Faithin luottavan edes hieman ihmis-naiseen. ”Kyllä. Olen yksi Kasvon muuttajista.”

”Onko se paha, jos...”

”Olen Ilmatar. Minulla on kyky muuttua osaksi ilmaa, muuttaa ilman kulkua ajassa.”

”Niin kuin pilviä ja tuulia, eikö niin?”

”Juuri näin. Kai se pitäisi muistuttaa, että suurinosa Hotelli Merribournen henkilökunnasta on Kasvon muuttajia. He eivät välitä rodustasi, mutta voi olla, että aluksi he voivat hieman karttaa sinua. Nyt kun itsekin tajusin, että minun täytyy hoitaa sinulle huone. Haluamme taata, siis minä, Herra Silvania ja Sir Regulus, että koet hotellin uutena kotinasi. Näin väliaikaisesti.”

Uskomatonta. Sara kävi oikean keskustelun Faithin kanssa. Hän oli jotenkin odottanut Faithin olleen sellainen 'paha opettaja'-tyylinen henkilö, mutta Sara oli todellakin väärässä. Kai se johtui siitä, kun Silvania oli paikan päällä ja sai Faithin tuntemaan olonsa turvatuksi, niin kuin hän olisi ollut Sir Reguluksen valvovan silmän alla.

Keskustelun jälkeen kolmikko hiljentyivät, Silvania näytti lukevan jotain tiettyä kirjaa, josta Sara ei kuunaan kuullutkkaan. Tosin otsikko oli ranskaksi, muuta hän ei osannut sanoa mitään. Lopun matkasta hän keskittyi katsomaan limusiinin ikkunasta ulos, huomaten miten Club Tesran ulkopuolinen kaupunki-maailma oli muuttunut synkäksi, vanhaksi metsä maisemaksi. He olivat siis matkalla metsän keskelle. Kuka nyt lähtisi metsässä sijaitsevaan hotelliin loikoilemaan, tuhlaamaan rahansa turhanaikaisiin asioihin? Paitsi jos kyseessä on rikkaita ihmisiä, jotka saavat jokaiselta minuutilta kun istahtaa alas tuoliin, juomaan halpaa viiniä ja kuuntelemaan kyllästyneiden vieraiden tarinoita elämästä ja muusta.

Saraa ei semmoinen elämä kiinnosta. Hän ei ollut koskaan nauttinut siitä, että hänestä pidetään liian hyvää huolta, liikaa huomiota hänen mielestä. Sara oli tyytyväinen tähän hetkiseen elämäntilanteeseen. Nyt oli hyvä olla.

Jossain välissä hän oli nukahtanut. Useiden paksujen koivujen katsominen rauhoitti, rentoutti hänet syvään uneen. Uneen, jossa kaikki on hyvin. Unessa hän tunsi olevansa vapaa, kuin taivaan lintu.

Silvania oli huomannnut Saran nukahtaneen ja katsahti ikkunasta ulos, huomaten illan koittaneen. Matkaa oli vielä muutama tunti, oli kai levähdettävä jossain. ”Sara varmaan haluaisi levätä kunnolla. Hoidathan yöpaikan tästä läheltä, Faith?” Silvania pyysi, jolloin limusiinin kattoikkuna avattiin naisen muuttuessa osaksi ilmaa ja lähti liitämään. Mies katsoi nuorempaa naista, joka näytti nukkuvan syvällisesti. Silvania etsi jostain limusiinin kaapeista yönsinisen peitteen, jossa hohti pieniä pisteitä, kuin ne olisivat tähtiä kankaalla. Sara nukkui hieman hassusti, kun hänen päänsä osui viileää lasia vasten, että Silvania joutui laskemaan naisen kylkiasentoon auton penkille, nappasi pienen koristetyynyn Saran pään alle ja antoi toisen nukkua untaan rauhassa. Pian Faith oli tullut ja ilmoitti varanneensa eräästä motellista yöpaikan yhdelle, tietenkin Saralle. Silvania kiitti Faithia ja käskytti naista lähtemään takaisin isäntänsä luokse, luvaten että Silvania ilmestyisi sitten huomenna Saran kanssa Merribourneen. Niin Faith lähti, jälleen liitelemään taivaan tuulissa.

Motellille päästyään Silvania kantoi Saran huoneeseen, laskien naisen sängylle varovaisesti. Sara kuitenkin heräsi siihen, kun hänet siirrettiin ja katsoi väsyneenä asianajajaa. ”Sinullakin on rajat, neitiseni. Nuku nyt, jatkamme aamulla taas matkaa.” Silvania sanoi katsoessaan Saraa pitkään, joka käski miestä sen verran kääntymään, että pystyisi riisumaan vaatteensa yö-vaatteisiinsa, lähinnä topilleen ja mustiin shortseihin. Saran vaihdettua vikkelään vaatteensa, tämä meni sänkyyn ja suoraan peiton lämpöön, muttei heti saanut unta kalloon. Hän katsahti Silvaniaan, joka oli napannut jostain päivän lehden, mennyt istuutumaan nojatuoliin ja alkanut lukemaan sitä. Silvania tunsi, miten tämä katsoi häntä pitkään.

”Minulla ei ole tarvetta uneen. Olenhan tekemisissä Alamaailman kanssa, ja olenhan puoliksi Kasvon muuttaja. Meillä hengen puolikkailla ei ole syytä nukkua, syödä tai peseytyä.” Silvania sanoi Saran noustessa istumaan sängylleen. ”Onko siskosi Mintha sinun puolikkaasi, vai mitä?” Sara kysyi kiinnostuneen oloisena. ”Kyllä. Voi olla, että olet kuullut tarinan Hadeksesta, Alamaailman jumalasta. Ja hänen kauniista vaimostaan Persephonesta. Olemme suoraa sukua Hadekselle, siten meillä on yhteys Alamaailmaan.” Silvania kertoi, huomaten kuinka Saran silmät kiilsivät kiinnostuksesta. Hän jatkoi tarinaansa.

”Hades on isäni, Septhiksen, isä. Eräänä päivänä Septhis, Kuoleman jumalan poika, rakastui kauniiseen ihmisnaiseen, Danicaan. Myös Danicakin rakastui Septhikseen, molemmin puolista rakkautta. Mutta se koitui äitini kohtaloksi. Kun hän sai tietää odottavansa kaksosia, Hades ei kestänyt ajatusta kahteen ihmis-lapseen, jolloin hän halkaisi äitimme kahtia ja me synnyimme Minthan kanssa sillä hetkellä. Me olimme kuolemaisillaan sisareni kanssa, mutta isämme ei kestänyt enempää menetystä, jolloin hän vaati Haadesta tekemään asialle jotain. Niin me saimme elää. Koska me olimme halki toisistamme, hän päätti korjata meidät liittämällä kuolleiden sieluja kehoomme. Meillä on siis osittaisesti henkien kykyjä; nähdä heidät liikkumassa, kuulla heidän valituksensa. Siten me saimme kykymme, minä annoin oikeutta niille, ketkä olivat jo kuolleet. Mintha taas veistää heidät kokoon veistokseksi, jos jonain päivänä pystyvät uudelleen syntymään maailman päälle.” Silvania selitti, Saran ollessa häkeltynyt. Toinen oli jo kertonut lähes puolet omasta elämäntarinastaan, muttei antanut Saran kertoa omastaan. Olihan sille syynsä, Silvania tiesi jo, kun oli avannut tämän sieluaan hieman. Mutta Silvania oli antanut lupauksen. Mies oli luvannut olla kertomatta Saran menneisyyttä, koska se kuului vain hänelle. Silvanian piti vain saada tietoonsa tämän tausta, jotta tämä pääsisi jonain päivänä kulkemaan vapaasti, ilman ettei pelkäisi kuolevansa Murdochin käsiin Saran typerien velkojen takia.

”Uskomatonta. Se, miten olet tuollainen. Ei millään pahalla, mutta edelleen luulin sinua täys-kusipääksi. Tosin nyt ajattelen sinua eri valossa, Silvania.” Sara tokaisi ja Silvania naurahti. ”Niin ne kaikki sanovat. Mutta, erään pitäisi olla unten mailla. Lepäähän nyt, meidän pitää jatkaa matkaa aikaisin aamulla. Tarvitset unta.” Silvania sanoi ja painoi katkaisinta nojatuolinsa takana, Saran painuessa sänkynsä vällyjen väliin.

Kun Sara lopulta nukahti, Silvania laski lehden ja otti samaisen yönsinisen peitteen Saran peiton päälle, varmistaen ettei nainen vain jäätyisi yön aikana. Huoneessa vallitsi sininen sävy, pienten valkoisten pisteiden hohtaessa kauniisti huoneessa, kuin huone olisi täyttynyt lukemattomista tähdistöistä.