5.kappale ”Kaikki mitä minä muistin siltä illalta, oli veri.”

Saran herätessä aamulla omalla sängyllään, ihmetellen huonoa oloaan, joka yhä vaivasi häntä. Tuntui aivan siltä, etei hän olisi nukkunut vuosikausiin. Hän oli jotenkin nukkunut yönsä huonosti, vaikka vivahdus hyviä unia pitivät huolen siitä, ettei hänellä olisi kipuja.

Kääntäessään päätään herätyskelloa kohden, oli kello vasta viisi aamu yöllä. Ei edes lähellä työpäivän alkua. Sara hieroi otsaansa, tuntien miten hiki valui kuin olisi käynyt saunassa. Pian kuului ääni Saralta, joka sai Duran heräämään, vaikka kiinalais-nainen ei itse ollut vielä kunnolla herännyt aamu-toimiinsa. ”Hei, huomenta pikkuinen. Miten on vointisi?” Dura kysyi tullessaan Saran luokse, joka silitti Saran päätä hellästi, mutta lämpimästi. ”Niin huono olo. Minun ei pitäisi olla kipeänä, olen vittu soikoon vielä koeajalla..” Sara manaili ja oli aikeissaan nousta sängystä, mutta Dura kielsi tätä, jos tämän olo vain pahenisi. ”Sara ei, sinun täytyy nyt levätä. Oikeasti. Olen huolissani, jos sinulle käy pahasti. Ole kiltti ja lepää, vaikka minun vuokseni.” Dura sanoi huolestuneesti Saralle, joka ei aluksi meinannut uskoa toista, mutta kun Dura halusi sitä niin kovasti, ei Sara tapellut toista vastaan vaan meni takaisin sänkyyn makaamaan, odottaen unen tuloa. ”Koita edes vähän aikaa levätä, puhun Reguluksen kanssa. Jos jaksat, niin voin tehdä sinulle Enkelin Juuri-mehua että aamupalaa vointiisi.” Dura sanoi ja siliti Saran hiuksia, ihmisnaisen onnistuessa lopulta nukahtamaan.

Dura käveli kiivaasti. Hän yriti etsiä Therraa, jota ei näkynyt ruoka-salissa aamiaisen aikoihin eikä henkilökunnan tiloissa. Dura halusi kertoa välttämättä Therralle ensin, ennen kuin kertoisi Sir Regulukselle Saran voinnista, jos se edes saisi herran kylmän kuoren rikkoutumaan.

Kauan etsittyään Therraa hotellista, Dura lopultakin löysi hänet pyykkituvasta, mistä vähiten hänet voisikaan löytää. ”Mitä tapahtui sille, että nähdään aamupalalla, Therra? Odotin sinua ja jouduin metsästämään sinua jokaisesta nurkasta.” Dura sanoi vihastuneen oloisena Therralle, joka viikkasi kylpylä-osastolle meneviä t-paitoja. ”No anteeksi, en tiennyt että minun piti pyykätä vuorosta. Inhoan sitä, miten Beth käskyttää. Olen ollut aamu-viidestä asti, jäi minun kohdalta aamiainen väliin. On niin kova nälkäkin..” Therra kiusoitteli ja koitti saada toiselta Kasvon muuttajalta sympatiaa, mutta Duran ilme ei värähtänyt. ”Sara ei vain voi hyvin. Enkelin Juuret auttoivat juuri ja juuri. Mitä me nyt teemme? Minun on puhuttava Regulukselle siitä, miten Sara voi huonosti.” Dura sanoi Therralle, joka jatkoi viikkaamista, katsoessaan Dura välillä. ”Oletko edes varma, että ne juuret edes auttoivat häntä? Jos tämä muutos vain stressaa häntä, ehkä se on syy tähän kaikkeen.” Therra sanoi ja hymyili, mutta Dura löi häntä otsaan ja katsoi toista vihaisen oloisena. ”Sinä niin välitit eilen hänestä. Sinulla on taas tuo kylmä katse naamallesi, joten pyyhi se virne naamastasi ja osoita, että olet huolissasi.” Dura sanoi Therralle, lopettaen viikkaamisen kesken. Therra katsoi t-paitoja hetken ajan, alkoi purra huuliaan ja hengitti syvään. ”Sara on jumalauta koeajalla. Hänellä on Reguluksen luottamus-testi meneillään. Jos Sara kusee sen, niin sitten hänen aikansa on päätepysäkillä. Mieti sitä, Otherea.” Dura sanoi lähtiessään pyykkituvasta pois, Therran jäädessä paikoilleen ja alkoi itkeä. Ei hän voi luonteelleen mitään.

Saran yrittäessä nukkua pahaa oloaan pois, hän näki unta. Unta hänen veljestään. Unesa Randall katsoi Saraa mustan terva-järven keskeltä kylmän oloisena. Sara katsoi veljeään, kuin olisi nähnyt aaveen tai vastaavaa. Tämä yriti kävellä järven keskelle, mutta terva hidasti Saran vauhtia ja aina, kun Sara astui askeleen, tuntui siltä, että hän vajoaisi terva-järven pohjaan. Ollessaan metrin päässä veljestään, Sara ojensi kättään tälle ja odotti, että Randall ojentaisi omansa. Tuntui kuin Randall olisi laihtunut, kuihtuneen näkyinen kun hän oli Saran edessä. Saraa ahdisti. Ja pelotti. ”Nyt olisi aika juosta, Sara.” Randall sanoi Saralle, joka ihmetteli mitä tämä tarkoitti, mutta jokin veti Saraa terva-järven alle. Kuin olisi hukkumaisillaan tervan mustuuteen.

Silloin kuului huuto. Korvia vihlova ääni, joka sai miltein kaikki Saran ympärillä särkyvän. Huuto kuului tutulta.

Avatessaan silmänsä, Sara ei enää ollut terva-järven pohjalla. Kaikkialla on pelkkää tyhjyyttä, se sai Saran ahdistumaan. Hän oli yltä päältä tervassa, se tuntui nihkeältä. Jälleen kuului korvia vihlova huuto. Sara piteli korviaan, sillä ääni teki kipeää ja sai Saran polvistumaan maahan. Hän halusi kaivautua johonkin piiloon, johonkin turvaan.

Pian hänen edessään oli hahmo, ollen yltä päältä tervassa. Sara ei tunnistanut hahmoa, mutta tiesi sen olleen nainen. Hän oli ottanut kätensä pois korviensa päältä, mutta heti se hahmo alkoi jälleen huutamaan. Sara jatkoi päänsä piteliä ja tunsi, miten hänen koko kehoonsa sattui. Hän halusi tuon kaiken loppuvan. ”Anna minun olla!” Sara huusi takaisin hahmolle, joka vetäytyi jonnekin. Kuin Sara olisi mennyt ajassa taaksepäin, sillä hän näki Randallin terva-järven keskellä. Tällä kertaa Randall alkoi vajota hetki hetkeltä pimeyden keskelle, kaiken sen mustuuden sisälle. ”Älä jätä minua Randall! Randall kilti, älä jätä minua taas yksin!” Sara huusi. Se oli kuin hidastetusta elokuvasta.

Sara juoksi niin lujaa kuin pystyi, - niin likaisena tervasta - , veljensä juokse. Mustat kädet ilmestyivät tervan pinnan alta estämään Saraa pääsemästä veljensä luokse, joka näytti kuihtuvan tämän edessä. ”Et voi jättää minua taas yksin, Randall! En halua olla yksin enää!” Sara huusi kurkkuaan myöden, Randallin lopulta huomioidessa sisarensa.

Mies katsoi Saraa kylmästi, kuin tämä ei olisi merkinnyt hänelle mitään. ”Muistatko, mitä tapahtui sinä yönä? Muistatko, kun kannoin sinua sylissäni, pois kotoa? Muistatko, Sara?” Randall kysyi ja Sara katsoi ihmeissään. ”Randall, en minä muista! Olin niin pieni, että ole varma, etten tiedä mistä sinä edes puhut.” Sara sanoi itku kurkussa, tuntien miten hänen molemmat silmänsä verestivät. Se todellakin teki kipeää.

”Kaikki mitä minä muistin siltä illalta, oli veri. Se oli päivä, jolloin me molemmat tiesimme sen päivän koittavan.” Randall sanoi ja se sai Saran järkyttymään. Hän lopulta muisti, mitä hänen veljensä tarkoitti. Silloin uudestaan, Randall käski toista juoksemaan. Tällä kertaa hänen piti juosta niin kauas, kunnes terva loppuisi ja alkaisi ranta tulla vastaan. ”En aio jättää sinua, Randall. Ei enää ikinä. Minä niin lupaan sinulle.” Sara sanoi veljelleen, joka lopulta katosi terva-järven pohjalle, hymyillen pienelle sisarelleen. Saran silmiä kirveli.

Hän hieraisi silmiään ja katsoessaan kättään, Saran käsi oli veressä. Sara pelästyi ja tunsi, miten hänen silmänsä olivat kuin tulessa. Se todellakin teki kipeää, että Sara alkoi huutamaan. Hän huusi niin kovaa, että varmana koko hotelli kuulisi miten hän oli kivuissa.

Ovi avattiin nopeasti, Duran tullessa huoneeseen, nähden miten paniikissa toinen oli. Tämän silmät verestivät punaisina kuin puu hiilloksilla, totta kai se tuntuu kipeältä. ”Voi luoja, voi luoja. Sara-pikkuinen, rauhoitu. Kaikki on hyvin, ei mitään hätää.” Dura sanoi kaapatessaan toisen halaukseen, oven avautuessa toistamiseen. Tällä kertaa tulija oli Beth, joka oli henkilökunnan kerroksessa. ”Kuulin huudon. Onko jotain sattunut?” Beth kysyi ja huomasi, kuinka Dura rauhoitteli ihmisnaista parhaansa mukaan, joka jatkoi itkemistä. ”Se on Sara. Ole kiltti ja hae kosteita pyyhkeitä äkkiä!” Dura huusi Bethin lähdettyä niinkin nopeasti kun pystyi.

Ihmisnaisen rauhoituttuaan Duran sylissä Beth oli tullut Rosalien kanssa, jolla oli ensiapu-laukku mukanaan. Beth antoi Duralle kosteita pyyheitä ja alkoi niillä puhdistamaan toisen silmät, jotka olivat paakkuuntuneet kuivasta verestä. Beth että Rosalie olivat järkyttyneet. ”Sara on kovissa kivuissa, annatko Rosalie kipulääkkeitä?” Dura kysyi itku kurkussa Rosalielta, joka antoi ensiapu-laukusta lääkkeitä etsittyään tovin niitä. Beth otti Duran yöpöydältä vesilasin että kannun, jonka sitten antoi Duralle. ”Juo, olet itkenyt. Veden juominen pitäisi tasoittaa oloasi.” Beth sanoi Duralle, joka antoi ensin lääkkeet Saralle. Hän otti lasin vastaan, mutta antoi sen Saralle, joka mukisematta joi sitä. ”En voi vaan käsittää. Ei täällä ole kukaan sairastunut tällä tavoin, en edes tiedä, mikä Saralla voisi olla. Minua niin pelottaa.” Dura sanoi Bethille, joka katsoi Duran sylissä lepäävää Saraa.

Pian oli Rosaliekin ihmisnaisen sängyllä, joka osoiti Duralle, että voisi laskea Saran makaamaan koko pituudelleen sängylle. Saran maatessa sängyllä, Dura alkoi silittelemään toisen hiuksia ja kasvoja, Amerikanjuudaksen puun kukkien syntyessä Rosalien merenvihreisiin, kiharaisiin hiuksiin. Rosalie sitten suukotti toisen otsaa, joka sai Saran hengittämään negatiivisen virtauksen kehossaan ulos. Sitten Rosalie suukotti ranskalaisen suukon, ensin vasemmalle poskelle, sitten oikealle. Sara alkoi rentoutua ja kiertyi sängyssään sikiöasentoon. Vielä kerran Rosalie suukotti pienesti ihmisnaisen huulia, Duran ja Bethin katsoessa vastaanotto-virkailijaa ihmeissään. Yksi suukko vielä Saran nenänpäälle, jolloin ihmisnainen alkoi virota. Sara ei sanonut mitään, vaan katsoi Rosalieta mielellään, joka jatkoi hiuksilla leikkimistä. Ihmisnainen oli käpertynyt lähemmäksi Kasvon muuttajaa, lopulta rauhoittuen ja unohtaen sen kaiken pahan, negatiivisen energian jonka oli kokenut.

Karmaisevan kokemuksen jälkeen, Sarasta tuntui ontolta. Hän oli väsynyt, halusi vain levätä ja unohtaa sen hetken, jonka oli juuri kokenut. Rosalie oli yhä ihmisnaisessa kiinni, antaen hiljaista lohtua ja lämpöä, mitä hän kaipasikaan. Sara ei nähnyt huoneessa ketään muuta kuin Rosalien, joten todennäköisemmin Dura ja Beth olivat jättäneet kaksikon olemaan, etenkin Saran lepäämään. Sarasta tuntui kamalalta.

Hän niin kaipasi veljeään, jonka olinpaikasta ei ollut tietoa. Sara ei edes tiennyt, oliko Randall edes elossa. Viimeksi hän näki veljensä silloin, kun Randall jätti tämän eräälle armeijan turvapisteelle ja käski naista elämään omaa elämää. Sara ei ymmärtänyt, miksi Randall jätti hänet. Sitten hän muisti, että Randall sanoi muistavansa sen yön. Yön, jota Sara yritti unohtaa.

Se oli yö, jolloin Saran ja Randallin lapsuus sysättiin syrjään. Se oli yö, jolloin he menettivät kaiken, mitä he rakastivat kaikista eniten.

4. kappale "Minä vain haluaisin olla olemassa."

Hotelli Merribournessa kuului syvä hiljaisuus keskiyön pimeydestä aamu-aurinkoon asti. Sara alkoi herätä hiljalleen, kun tunsi miten auringonsäteet yrittivät saada toista kiivaasti hereille vaikkei toisella ollutkaan niin kiire herätä. Hän käänsi kylkeään ja näki, kuinka suloisesti Dura nukkui omalla paikallaan suuren ikkunan alla, pienten käärmeiden tuhisten paikoillaan. Sara hymyili, kääntyi selälleen ja alkoi venyttelemään jäseniään kissa-eläimen lailla. Jonkin aikaa hän katsoi huoneen kattoa, tuijotti sitä kuin olisi odottanut jotain.

Käännettyään päänsä yöpöytänsä kelloa kohden, hän huomasi kellon olleen vasta puoli seitsemän aamulla. Hänellä olisi vielä aikaa nukkua, koska työt alkoivat puoli yhdeksän aikoihin, mutta hän halusi osoittaa kaikille, että kykenisi siihen ja nousi sängystään aikeissaan lähteä suihkun lämpöön. Sara oli ottanut kaikki tarvitsemansa mukaan, lainasi Duran valkoisia tohveleita ja lähti ulos huoneesta hymysuin.

Käytävässä tuntui yhä se samainen, öinen hiljaisuus. Kuin aika olisi pysähtynyt. Missään ei kuulunut minkäänlaisia ääniä, joten hotellin väki saisi nukkua kaikessa rauhassa ilman mitään häslinkejä. Tosin hän alkoi kuulla jonkun muun kävelevän käytävällä, joka paljastui hiljaiseksi Rosalieksi, jolla oli yllään vaaleansininen, pitkähihainen silkkikimono ja hiukset suurella nutturalla. ”Huomenta Rosalie. Olemme kai kaksin hereillä.” Sara sanoi, druidin hymyillessä jälleen kauniisti kuin aina. ”Olisin aikeissa mennä kylpyyn, mutta en taas muista missä suunnassa se olikaan. Näyttäisitkö tien, Rosalie?” Sara kysyi toiselta, joka nyökkäsi ja ojensi kättään toiselle, jonka mielissään ihmisnainen otti vastaan. Rosalie vei toisen kylpytilojen suuntaan, joka oli siinä aika lähellä, mutta ovelasti piilossa. Rosalie pysähtyi ja laittoi oikean kätensä asentoon, jossa hänen peukalonsa oli etusormen alapuolella peukalon kynnen osoittaessa ylöspäin, Sara ymmärsi. Merkki tarkoitti kylpyhuonetta, jota Rosalie osoitti ensin sormellaan ja tehden merkin vielä uudelleen Saran katsoessa toista. Sara laittoi kätensä samanlaiseen asentoon ja toisti merkin muutamaan kertaan, josta Rosalie tuntui innostuneen, sillä hänen merenvihreisiin, niin kiharaisiin hiuksiin alkoi ilmestyä jälleen kerran vaaleanpunaisia Amerikanjuudaksen puun nuppuja. Sara tajusi, kuinka toinen halusi kommunikoida hänen kanssa, muttei voinut puhua käyttäen omaa suutaan, eihän toinen kyennyt enää puhumaan. Sen lisäksi, Sara näytti antavan toiselle toivoa. Toivoa, minkä Sara oli jo karistanut astuessaan ensimmäistä kertaa Hotelli Merribourneen, aavistellen ettei häntä hyväksyttäisi. Mutta nähtävästi edes joku oli hyväksynyt hänet sellaisenaan kuin hän oli.

Lopulta Sara itse teki liikkeen kädellään, laittaen kätensä muuten nyrkkiin mutta pikkurilli oli itse pystyssä. ”Lupaan sinulle, ettet jää tästedes yksin. Olisi mukavaa työskennellä yhdessä, Rosalie.” Sara sanoi, Kasvon muuttajan katsoessa hämillään toista mutta pienet, lämpivät kyyneleet ilmestyivät naisen kasvoille, jolloin Rosalie teki samoin kuin Sara, laittoi kätensä nyrkkiin pikkurillin ollessa pystyssä ja kaksikko laittoivat toistensa pikkurillit kiinni toisiinsa. Aika tuntui kaksikon kesken pysähtyneen, jolloin Sara muisti että hänen pitäisi valmistautua Sir Reguluksen luottamus-kokeeseen, tosin kylpeminen ensin.

Rosalie oli jo lähtenyt hyvin mielin, jolloin Sara meni kylpytiloihin peseytymään. Miehille ja naisille oli omat tilat, kuin olisi palautunut lukion aikoihin jossa hän olisi tullut urheilu-harrastustensa jälkeen kylpytiloihin peseytymään. Mutta nyt ei ollut aikaa muistella, oli aika toimia. Hän halusi Sir Regulukselta hyväksynnän. Muusta hän ei välittänytkään, vain itse johtajan hyväksynnän. Kylvettyään rauhassa, Sara sai tarpeekseen kylpemisestä ja tultuaan suihkusta pois, hän kietoi hiuksensa löysälle nutturalle ennen kuin hän menisi pukuhuoneeseen pukeutumaan uusiin työvaatteisiinsa. Ne näyttivät ja tuntuivat tylsiltä, aiheettomilta. Miten hän tulisi kestämään sen kaiken, jos kukaan – paitsi Rosalie – ei tulisi arvostamaan uutta työntekijää, joka oli rodultaan ihminen? Jos Regulus päättäisikin hotkaista Saran parempiin suihin, niin siihen loppuisi hänen hiljainen tarina elämästään. Sara pysäytti turhat ajatuksensa ajattelemalla hyviä asioita, ennen Hotelli Merribournea. Se sentään sai Saran edes vähänkin hyvälle tuulelle, ja ei aikaakaan kuin Saralla oli taas hyvä olla. Ei ollut enää pahaa ajateltavaa mielessä.

Uusi työ-asu yllään Sara pääsi hyvin mielin lähtemään toteuttamaan Sir Reguluksen toivetta, joka oli niin täydellinen Saralle hoidettavaksi. Hän tunsi selkeän yhteyden niihin aikoihin, kun Sara toteutti unelmaansa sotilaana, vaikka siinäkin oli hyvät että huonot puolensa. Sara nappasi Faithin antaman, vanhan pronssisen avaimen housujen taskustansa, katsoi sitä hetken ja avasi hyväntuulisesti asevaraston avaimellaan. Avattuaan oven Sara meni hyvin mielin asevarastoon sisään, jonne hän sitten jäi iltaan asti tajuamattaan ajan kulkua.

Oltuaan aamusta asti ilta-auringon paistaessa suurista ikkunoista, tiesi Sara, että ilta koittaisi lopultakin. Hän istui lattialla suuren punaisen persialais-maton päällä lootus-asennossa, pieni käsi-ase sylissään jota hän ahkerasti putsasi, katsahtaen ulos ikkunasta. Ilta-taivaassa oli punaisen ja oranssin sävyjä, ilmoittaen lämpöisestä mutta jokseenkin kylmän yön saapuessa hotellin ulkopuolelle.

Jossain hänen selkänsä takana kuului jonkun askeleet, olettaen henkilön olleen joko Faith tai Sir Regulus itse, mutta se osoittautui vääräksi. Kyseinen henkilö tarkkaili Saraa ja hänen tekojaan mielenkiinnolla, eikä Sara välittänyt siitä, että hänellä oli katsoja katsomassa Saran puuhia.

”Kauanko oikein aiot tuijottaa minua, Beth? En pidä siitä, että minulla on yleisöä.” Sara sanoi vakavan oloisesti, saaden Bethin naurahtamaan pienesti. ”Kai saan olla utelias. Onko se kiellettyä sinusta?” Beth kysyi ja Sara laski käsi-aseen vierelleen kääntyessää Bethin suuntaan. Kumpikin pysyi hetkellisesti hiljaa, Bethin katsoessa Saraa mutta Sara katsoi punaista persialais-mattoa ennemmin kuin katsoisi toista suoraan silmiin. ”Onhan se. Tulit kysymättä lupaa huoneeseen, joka on täynnä aseita. Olisin voinut yhtä hyvin tappaa sinut, mutta en usko, että mikään näistä aseista ei saisi sinua tai sisartasi maahan millään keinoin.” Sara sanoi hymysuin, lopulta uskaltaen katsoen Bethiä silmiin. Toisella oli niin kauniit, sinisen harmaat silmät. Kuin olisi katsonut tuhansia tähtiä taivaalla iltaisin.

”Totta. Minua ja Therraa ei voi näillä aseilla tappaa.” Beth sanoi, Saran katsoessa toista pitkään epäilevästi. ”No miten teitä Rautarouvia voi sitten tappaa, jos nämä aseet eivät kykene kerran siihen? Vai onko teidän tappamiseen edes oikeanlaista keinoa?” Sara kyseli Bethiltä, joka oli hiljaa eikä sanonut mitään aluksi. Sen sijaan, että sanoisi, Kasvon muuttaja nappasi housujen taskusta tupakki-askin, ottaen tupakin ja etsi sytkäriään toivottoman oloisesti. ”Minulla olisi tulta. Jos sytytän tupakkisi, niin kerrotko sitten minulle? En paljasta sitä kelleen, jos se on niin salaista tietoa.” Sara sanoi silmät kirkkaina Bethille, joka sormellaan käski toista luokseen. Sara nousi nopeasti ylös, otti taskustansa Sullyn antaman sytkärin ja sytytti toisen syöpäkääryleen. Siitä lähti kitkerä savu, että Sara alkoi voida pahoin.

”Basiliskin myrkky on ainoa keino, millä saa Rautarouvat kaatumaan. Teille ihmisille että muille Kasvon muuttajille lamaannuttaa ensin, jonka jälkeen se muuttuu hitaaksi ja erittäin kivuliaaksi kuolemaksi noin kahden tunnin sisällä. Meille yksikin pisara on vaaraksi, Basiliskin myrkky on niin hapokasta, että voimme palaa karrelle.” Beth sanoi ja nyt vasta Saraa alkoi kaduttamaan, että meni kysymäänkin. Mutta parempi näin, että ihmisnainen sentään tiesi, jos joskus tapahtuisi toisin. ”Loppuen lopuksi karu kuolema meille. Kukaan ei voisi odottaa tulevaa loppuaan.” Beth sanoi nojatessaan asevaraston ovea vasten, Saran ollessa toisen vierellä. ”Onko se sinusta kurjaa, kun tietää kuolema odottaa nurkan takana?” Sara kysyi Bethiltä, joka katsoi Saraa silmäkulmiensa takaa. ”Ehkä. Odotitko itse, kun olit vielä armeijassa? Siellä vasta kuolema riehuu, tuo mukanaan vaan surua, pelkoa ja ruttoa.” Beth kysyi ja jatkoi. ”Tämä maailma on yhtälailla meille suuri taistelu-tanner. Kaikki on pielessä, ekonomisesti että henkisesti plus fyysisesti. Onko meillä edes muutakaan vaihtoehtoa?” Beth sanoi lopetettuaan kiivaan mielipiteensä maailmasta, jota vaivasi rutto nimeltä Downshiftaus.

”Minä odotin kuolemaa aina. Olin jo menettänyt kaiken välittämäni ja pelkäsin, ettei minulla olisi enää paikkaa. Minä vain haluaisin olla olemassa.” Sara sanoi Bethille, joka katsoi ihmis-naista ihmeissään Saran mennessä nostamaan käsi-aseen maasta, vieden aseen omalle paikalleen ruskeaan mahonki-lipaston veto-laatikkoon. Hiljaisuus velloi varastossa. Siellä haisi kuolema.

”Loppuen lopuksi, olet aika suuri-luonteinen, Blackleaf. Olen yllättynyt.” Beth sanoi hymy suunpielissään, katsoen Saran selkää toisen korjatessa siivous-välineitä takaisin paikoilleen. Ihmis-nainen tunsi olonsa turvatuksi. Pian sen jälkeen, Bethin läsnäolo kaikkosi, jolloin Sara uskaltautui kääntymään kohti ovea. Sara huokaisi syvästi ja poistui itsekin huoneesta, sulkien asevaraston oven avaimellaan. Asevaraston ulkopuolella hän laski päätään ovea vasten ja sulki silmänsä. Hän nojautui ovea vasten, pitäessään silmiään kiinni ja pysyi vaiti. Sara oli seisonut jonkin aikaa paikallaan, pitäen silmänsä kiinni ja oli vain paikoillaan, kuin olisi jähmettynyt ajassa, itse avaruudessa. Sara itse oli pysähtynyt paikalleen, pysyen hiljaa kuin hiljaisuus itse hotellin käytävällä.

”Sara, onko jokin hätänä?” Kuului Saran takaa hento naisen ääni, joka kuului Therralle. Tällä kertaa Sara ei kuullut toisen saapunen tämän luokseen. ”En tiedä. Oloni on jotenkin tyhjä.” Sara vastasi Therralle, kääntyen Kasvon muuttajaa kohti ja katsoi toista surullisen oloisena. Therra näki, miten toinen oli kalpea kuin lakana ja nappasi ihmis-naisen kasvoista, tarkemmin otsasta, kun tarkasti jos toisella oli kuumetta. ”Kuumetta sinulla ei ole, joten mitään vakavaa se ei ole. Mutta mistäs moinen, haluatko kertoa vai?” Therra kysyi ja tarttui Saran molempiin käsiin, jotka olivat kylmät kuin jää itsessään. ”Minä... en vain tiedä. Juttelin tässä Bethin, sisaresi kanssa ja jotenkin sen jälkeen tuntui, että olisin vain.. tyhjentynyt kuin ilmapallo.” Sara sanoi Therralle, joka tuntui huolestuneen. ”Voi olla, että kun olet nyt ollut täällä hotellilla jonkin aikaa, niin ihmisyytesi joutuu koitokselle. Ehkä olisi parempikin, että menet nyt nukkumaan, eikö vain? Uni voisi tehdä hyvää sinulle.” Therra sanoi ja hymyili lämpöisesti Saralle, hymyillen toiselle takaisin. Sara nyökkäsi Therralle, jolloin kaksikko lähtivät kohti hissiä yhdessä. Therra halusi välttämättä saattaa Saran huoneelleen, sillä hän pelkäsi, jos Saralle kävisi huonosti.

Huoneeseen päästyä Therra auttoi toista pukeutumaan yö-vaatteisiin, toisen mentyä sänkynsä pehmeyteen lämmön lisääntyessä huomattavasti. Therra istui toisen sängyn reunalle, valvoen sen aikaa, kun Sara nukahtaisi ja jäi vain äidillisesti odottamaan. Istuuduttuaan jonkin aikaa, Therra kuuli, kuinka ovi avattiin ja sieltä ilmestyi Dura hyväntuulisena. ”Therra! Voi Kristus sentään, mitä sinä täällä teet?” Oli Dura huudahtanut äänekkäästi saaden Therran hyssyttelemään ja osoittamaan nukkuvaa Saraa. ”Naamavärkki pienemmälle, Sara yrittää nukkua. Raukka-parka alkoi epäilemään ihmisyyttään sen jälkeen, kun oli putsannut Reguluksen aseita.” Therra kertoi Duralle, joka näytti pelästyneen. ”Mutta eihän kukaan muu entisistä työväestä ennen ole epäilleet ihmisyyttään. Kaikki ne muutkin oli ihmisiä ja he olivat niin kunnossa siihen asti, mitä heille loppuen lopuksi tapahtui.” Dura sanoi tullen katsomaan myöskin nukkuvaa Saraa, toivoen että toisen olo kohenisi huomenna. ”Pitäisikö siitä puhua Regulukselle? Jos hän tietäisi asiasta paremmin.” Dura kysyi Therralta, joka kääntyi katsomaan toista hyvin vihaisen oloisena. ”Oletko hullu? Regulus on tähän asti ollut huomioimatta Saraa. Myhäilee varmaan omiaan toimistossaan, että taas uusi ihminen popsittavaksi, jos Sara tekee yhdenkin virheen.” Therra vastasi Duralle, joka katsoi toista surullisen oloisena, kun tiesi aivan hyvin, että Therra oli tosissaan. ”Emme voi ottaa mitään riskejä, Therra. Täytyyhän siitä jollekin puhua. Jos Saralle käy huonosti, niin silloin se on varmasti meidän kahden vika.” Dura sanoi Therralle, katsoen nukkuvaa Saraa samalla kun silitti toisen karkeita hiuksia. ”Jätetään se huomiselle, Saran täytyy nyt levätä kunnolla. Me vain häiritsemme hänen uniaan.” Therra sanoi lopettaessaan Saran hiusten silittämisen, otti seinältä Silvanian antaman tähti-peiton ja laski sen Saran paksun peiton päälle, tuomaan turvaa ja lohtua.

Dura katsoi, kuinka äidillisesti Therra kohteli tuota ihmis-naista. Harmi vain, ettei Sara ollut todistamassa toisen tekoja ja todeta, ettei kaikki Kasvon muuttajat olekaan pahoja aikeiltaan. Silloin kiinalais-nainen keksikin jotain, lähtien nopeasti huoneesta kohti yläkerran puutarhoja Therran ihmetellessä mikä toiselle tuli. Yhtä nopeasti tämä oli tullut, kantaessaan muutamaa kukkaa käsissään. ”Ota Enkelin Juuret hetkeksi käsiisi, Therra.” Dura sanoi, jolloin Therra totteli ja katsoi vielä enemmän ihmeissään Duraa, joka etsi huoneesta kalalankaa. ”Mitä sinä näillä teet, Dura? Tuskin aiot mitään mehua .” Therra kysyi hämmentyneenä ja nuuhki tumman harmaita kukkia, jotka tuoksuivat vapaudelle. ”Laitan ne roikkumaan Saran yläpuolelle. Niiden pitäisi auttaa Saraa kotiutumaan, tuntemaan olonsa turvatuksi. Uskon, että hän yhä pelkää, miten me aiomme kohdella häntä.” Dura sanoi löydettyään sen verran kalalankaa käsiinsä, Therran antaessa kukat takaisin Duralle ja laittoi niihin ensin lankaa, sitten roikkumaan Saran yläpuolelle. ”Toivotaan vaan, että Saralla menisi kaikki hyvin. Onhan se vähän kurjaa, kun me kuitenkin tiedämme, ettei Regulus tai Beth pidä hänestä. Noh, annetaan asian vain olla. Hyvät yöt nyt sinulle, Dura. Nähdään aamu-palalla.” Therra sanoi Duran nyökätessä ja sanoen toiselle hyvät yöt, toisen Kasvon muuttajan lähtiessä pois huoneesta ja toisen jäädessä huoneeseen. Dura hipsi Saran lähelle, silitti itse toisen otsaa ja suukotti sitä vielä, kuiskaten toiselle jotain. ”Hyvää yötä, Sara. Nuku hyvin levollisesti tänä yönä.” Dura sanoi hymyillen, katsoen Saraa, joka tuntui nukkuvan koiran untaan tyytyväisenä. Ennen nukkumaan menoaan, Dura teki vielä ilta-puuhansa juoden mintun-makuista teetä ja vaihtaen työvaatteet isoon, valkoiseen pitkähihaiseen yö-paitaansa, joka ulottui polviinsa asti. Teetä juodessaan Dura oli samalla onnellinen, mutta myös surullinen. Mitä jos se enteilisi jotain kamalaa Saralle? Epäilikö toinen omaa inhimillisyyttään vain sen vuoksi, kun joutui Kasvon muuttajien keskelle vai oliko Saran taustalla järkyttävä määrä epäillyksiä ja virheitä, mitä hän katui lopun elämäänsä? Jos toinen voisi avautua entistä enemmän, niin kaikki olisi siten hyvin. Mutta huomaahan sen, ettei se ole Saran tapaista. Tämä oli sotilas, jolla oli suuret odotukset. Sara halusi olla vahva, osoittaa, että hän todellakin pystyisi siihen kaikin voimin. Sara halusi puolustaa sitä, mitä hänellä oli vielä jäljellä.

Kaiken sen ajattelun jälkeen Dura oli juonut teensä kiltisti loppuun ja mennyt alkovin sänkyyn nukkumaan, nauttien hennosta kuun valosta, mikä ilmestyi verhojen takaa. Pian huoneessa kuului hiljaisuus, painautuen kovasti paikalleen ja odotti aamun kova-äänisyyttä mielellään. Vain Duran murhe Sarasta jäi vellomaan tämän ajatuksiin, piikitellen ja pelottaen Duraa siksi, että jotain oli selvästi vikana. Hän halusi siirtää tuon kamalan ajatuksen päästään pois, miettin omaa äitiään ja perhettään, joka asui yhä Kiinassa, mutta miettin niitä hyviä hetkiä eikä niitä pahoja. Koska pahat ajat ovat loppuen lopuksi aikoja, jotka tarkoittavat pahaa. 

3. kappale "Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi."

Hissistä päästyään Sarasta tuntui kammottavalta. Hän ei ollut kuunaan voinut niin huonosti, mutta epäili, että vietettyään tukalan hetken Therran kanssa hississä, saattoi vaikuttaa oloonsa. Sara ei halunnut sanoa mitään. Hän ei vain halunnut vaivata toista tämän omista vaivoistaan, koska nyt ei vain tuntunut siltä. Eikä Sara sen lisäksi oikein luottanut tuohon olentoon, tuohon Kasvon muuttajaan. Jokin tuossa naisessa ei ollut kaikki kohdallaan.

Ollessaan uudessa kerroksessa, Sara tunsi, tai no pikemminkin haistoi kerroksessa jotain omituista. Se tuntui jotenkin makealta, jokseenkin vaniljamaiselta. Haju häiritsi Saraa jonkin verran, kun hän vain jatkoi ilman haistelua ihmeissään Therran naurahtaessa pienesti. ”Jokin hätänä, Sara? Veikö kissa kielesi?” Therra kysyi hymyilessään toiselle, etsien hajun lähdettä seinistä. ”Ei kun tämä paikka, lähinnä tämä kerros. Miksi se tuoksuu näin.. makealle?” Sara vastasi Therran kysymykseen, nuuskien entistä enemmän. ”Tuholais-torjuntaa. Tässä kerroksessa meillä on kylpylä- ja sauna-osastot että trooppinen puutarha, jota pieni sisareni on vastuussa.” Therra kertoi Saralle, joka kääntyi nopeasti muttei ehtinyt kysymään miksi samassa kerroksessa oli kylpylä ja trooppinen puutarha samassa kerroksessa. ”Lähinnä Reguluksen määräyksestä. Suurin osa vieraistamme ovat Kasvon muuttajia, jotka haluavat rentoutua puutarhassamme. Meillä on suurin kokoelma trooppisia kasveja, sillä olemme niistä riippuvaisia. Kuten meidän vastaanotto-virkailijamme, olemme onnistuneet kasvattamaan hänelle uuden kotipuun. Silloin hänen ei tarvitse ikävöidä menetystään, eikä koti-ikäväkään iske.” Therra kertoi ja Sara muistikin aikaisemman keskustelun Duran kanssa Rosaliesta. ”Mutta eikö se silloin tarkoita sitä, ettei hän voi poistua hotellista? Onko hän nyt sidoksissa tämän paikan kanssa?” Sara kysyi huolissaan, muttei oikein ymmärtänyt. Eikö siinä tapauksessa Hotelli Merribournen vieraidenkin pitäisi jäädä, jos hotellin puutarhasta löytyy jotain heidän menneisyydestä?

”Rosalielle se on surku, muttei vieraille. Kuten sanoin, puhuin Rosalien kotipuusta. Katsos kun Dryadilla saa olla vain yksi kotipuu- tai kasvi, johon voi olla liitoksissa loppu-elämänsä ajan. Regulus on tarkka, hän halusi hotellia rakentaessa että puutarhaan ei saa lisätä mitään, mikä olisi ennen kuulunut jollekin Kasvon muuttajalle. Olemme kasvattaneet 'ei-sidonneista' siemenistä uusia kasveja ja lajea, jotka eivät olleet missään kytköksissä muiden kanssa. Tajuatko nyt, mitä ajan takaa, Sara?” Therra kertoi jolloin Sara lopulta ymmärsi. Hän oli helpottunut.

Hänen pahavointisuus oli kadonnut, kai se johtui ettei luottanut Therraan. Toinen oli tosissaan Saran suhteen, halutessaan tästä uuden ystävän että kumppanin Hotelli Merribournessa. ”Anteeksi.” Sara sanoi pysähtyessään paikalleen, hiljentyi hetkeksi ja laski katsettaan kengän kärkiinsä. ”Olin hölmö hississä ja nyt se minua kaduttaa. Vaikka tarkoititkin hyvää, koitit puolustella omaasi ja minä vain jähmehtyin. Haluan oikeasti tätä, vaikken osaa osoittaa sitä. Olen sotilas, minun kuuluu olla vakaa ja armollinen. Annoin tunteideni velloa sisälläni enkä osannut vain sanoa sitä oikein.” Sara sanoi ja yritti niinkin kyynelehtimättä, mitä hän häpesi. Hänen ei pitäisi itkeä vaan sen pitäisi mennä toisinpäin. ”Olen tehnyt virheitä ja menettänyt kauheasti minulle tärkeitä ihmisiä. Olen menettänyt luottamuksen itseeni ja siksi epäröin. Hävettää oikein. Haluan vain, että annat minulle anteeksi.” Sara jatkoi kyyneleiden virratessa kasvoillaan ja lattialle, kunnes Therra tuli ja otti toisen halaukseen, lämmön virratessa Kasvon muuttajasta.

”Sara, pikkuinen ihmis-nainen. Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi.” Therra sanoi osoittaen teollaan välittävänsä toisesta. Saraa hävetti. Itkeä nyt Kasvon muuttajaa vasten. Mutta Therran sanoma anteeksi-pyyntö sai Saran itkemään entistä enemmän. ”Nyt sinun pitää ryhdistäytyä. Meidän pitää käydä katsomassa puutarhaa, jos vaikka sisareni olisi siellä. Tiedä nyt hänen puuhistaan, hän on niin omalaatuinen ja hiljainen. Kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.” Therra yritti piristyttää Saraa pienestä itkun puuskastaan, joka uskalsi hymyillä äskeisen jälkeen.

Kaksikko katosivat lopulta syvemmälle kerrokseen, jonka ilmapiiri muuttui yllättävästi. Tumman sävyisestä, puisesta maailmasta siirryttiin tunnelmalliseen, vaaleaan maisemaan. Muutamia Corinthialaisia paaluja koristivat kerrosta, joiden ympärillä kasvoivat muratteja ja muita henkiäsalpaavia kasveja. Paikka selkeästi kuhisi elämää. ”Minua nyt helpottaisi kuulla, ettei Duran pienet lemmikit asustelevat täällä. Paikkahan kuhisee trooppisuutta niille veitikoille.” Sara sanoi Therralle, joka naurahti. ”Onneksesi ei. Duran perhe ei asustele täällä, hän en halua jos vieraille sattuisi jotain, niin parempi olla keittiössä kuin puutarhassa.” Therra kertoi Saralle, joka huokaisi helpotuksesta.

Pian vastaan tuli pihlajasta tehty ovikaari. Pieniä lintuja istuivat kaaren päällä, katsellen ja kuunnellen selkeästi tulijoita. Therra ei ollut huomannut Saran jäädessään jälkeen, joka alkoi muistelemaan yht'äkkisesti. Saralle iski kaipuu. Kuin nostalginen tunne-ryöppy menneisyydestä. Hän muisti ne hetket isoveljensä Randallin kanssa, ne lapsuuden muistot jolloin kaikki oli tuolloin hyvin. Vielä kun kaikki oli ekonomisesti kunnossa.

”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi, Sara.” Randall sanoi sisarelleen, joka oli ojentanut isoveljelleen puukon, jonka kahva oli selvästi haljennut Saran leikeistä. ”Niin, mutta se meni rikki! Se kahva oli pihlajasta, ja kaikenlisäksi tämä oli suosikkisi. Minun vikani, että se meni rikki.” Sara jatkoi itku kurkussa, mutta Randall vain nauroi ja kaappasi pienen 10-vuotisen sisarensa syliin.”Kuules, jos haluat tulla joskus sotilaaksi niin kuin minä olen nyt, ei aina tarvitse useasti pyytää anteeksi. Annoit jo anteeksi kerran, se riittää. Ja kaikenlisäksi kahvan saa aina korjattua.” Randall sanoi ja hymyili vastuullisesti. Pikkuinen Sara yritti pidättää kyyneliään parhaansa mukaan, mutta jotenkin Randall onnistui saamaan tämän naurahtamaan ja hymyilemään taas, tuntui siltä kuin maailma oltiin korjattu.

Sara kuivasi silmiään kyyneleistään muisteltuaan kauan pihlaja-kaaren takia lapsuuttaan, niitä hetkiä hänen veljensä kanssa. ”Korjasin maailmani taas, Randall. Senkin idiootti.” Sara rohkaisi itseään ja huomasi, ettei nähnyt Therraa missään. ”Voi luoja. Nyt se sitten tapahtui. Jos olisin vain mennyt Therran perässä kiltisti enkä jäänyt muistelemaan menneitä, niin vannon..” Sara mumisi kauhuissaan, kun vielä uus-avuttomana työntekijänä ei tuntenut hotellia kunnolla ja alkoi panikoimaan paikallaan. Jostain hänen lähettyvillä kuului pensaan rahinaa, ja vaistomaisesti Sara nappasi takkinsa taskusta pienen veitsen, mutta se oli turhaa.

Pensaasta oli ilmestynyt nuori mies, lyhyellä hiustyylillä jonka väritys oli mustaa ja metsänvihreää, suurien kiharoiden peittämänä. Tosin vasemmalta sivulta oltiin ajeltu hyvin lyhyeksi. ”Pane se veitsi pois, en ole mikään kaniini. Puukotat kohta jotakuta silmään tuolla vehkeellä.” Mies sanoi ja Sara murahti äänekkäästi. ”No anteeksi, jos vain satuin pelästymään! Itsesuojeluvaistoni käski minua valmistautumaan.” Sara tokaisi, mutta mies ei näyttänyt kuuntelevan Saraa, joka katsoi hämmentyneenä tätä. ”Kuules nyt, minä puhun sinulle! Et voi vaan jättää minua tähän, olet vastuussa minusta!” Sara huudahti, joka sai miehen pysähtymään ja tulemaan tämän luokseen. Sarasta tuntui, että oli mennyt tekemään virheen, mutta tosiaan se mies näytti työskentelevän hotellilla ja hän saisi näyttää tien Therran luokse. ”Vastuussa, sinusta? Olen varma, ettei minun pitäisi, koska en tiedä kuka olet enkä välitä paskaakaan.” Mies vastasi töykeästi, joka sai Saran veren kiehumaan. ”Satun olemaan uusi työntekijä täällä, joten kyllä olet! Ja lisäksi, voit kohdella minua kuin Sir Regulusta, senkin päätön äijänkäppänä, sillä olen ainutlaatuinen täällä hotellilla kykyjeni vuoksi.” Sara lisäsi pökköä pesään, nähdessään kuinka toinen olikaan vihoissaan. Nyt Sarasta tuntui pahalta, koska mies oli tullut tämän lähelle, että oikein liimautui toiseen. Mies olikin ihmisnaista pitempi, nähtävästi pituutta tuntui olevan 180 senttimetriä. Kaikenlisäksi toinen oli niin hintelän oloinen, että tämän voisi vain kaataa tuosta noin maahan. ”Kai olet tietoinen siitä, että tuijottaminen on törkeää.” Mies herätti toisen ajatuksistaan Saran aikeissa sanoa jotain vastaan, kunnes jostain kuului Therran iloinen huudahdus.

”Siellähän sinä oletkin, Sara! Minä puhuin maita ja mantuja yksikseni, kun luulin sinun olleen koko ajan takanani. Ja kappas, Beth! Olettekin nähtävästi tutustuneet toisiinne, uusiin työtovereihin.” Therra sanoi, jolloin Sara hiljeni ja katsoi ensin miestä, sitten Therraa. ”T-tuoko on sisaresi?! Miksi hän on noin..?” Sara kysyi kauhuissaan, sillä hän oli ottanut yhteen Therran pikkusisareen Bethin kanssa. ”No minkäs voit sille, että hänestä tuli noin pitkä. Jotain hyötyä meille miesten kaatajille, onhan hänkin Rautaneito.” Therra kertoi Saralle, mutta selvästi Beth ei tuntunut nauttivan tilanteesta. ”Selitä nyt minulle, Therra. Meille tuli siis uusi työntekijä, ja vielä ihminen! Tiedät hyvin mielepiteeni ihmisistä, etenkin tuosta.. olennosta.” Beth sanoi Therralle, joka vain nauroi Saran vaipuessa hämmennykseen. ”Ei voi mitään, Sir Reguluksen oli pakko ottaa. Koska Silvania pyysi kauniisti, vink vink ~ ” Therra sanoi Bethille, tökkien toista hellästi käteen. ”Hyvä on, mitä oikein haluat minun tekevän tuon ihmisen suhteen?” Beth kysyi sisareltaan, joka kertoi kaiken mahdollisen toiselle.

Sara olisi halunnut vielä kysyä Therralta muutamia asioita, muttei saanut suunvuoroa sillä sisarukset alkoivat tapella aivan tämän nenän edessä ja Sarasta vain tuntui olevansa kaksikon tiellä. Naisen onneksi Dura oli tullut katsomaan miten Saralla ja Therralle sujui, mutta hänkään ei halunnut häiritä Rautaneito-sisaruksia, hän kaappasi Saran mukaansa. ”Hyvä, että tulit, Dura. En olisi selvinnyt kauaakaan noiden kahden kanssa.” Sara sanoi Duralle, joka otti toisen kädestä kiinni. Kiinalais-nainen vain hymyili tälle, jotka hiljalleen he kävelivät hissille päin, jossa Dura painoi pohjakerroksen nappia. ”Uskon, että haluat levätä ennen illallista. Näytän sinulle meidän huoneemme. Ehdin onneksi jo siivota, laitoin tavarasi valmiiksi omalle puolellesi, niin saat rauhassa laittaa ne omille paikoilleen.” Dura tokaisi Saralle, joka oli niin kiitollinen naisesta.

Matkalla pohja-kerrokseen, jossa henkilökunta sai asustella kaikessa rauhassa, Sara yritti pidätellä hämmennystään, mutta Dura huomasi naisen punoittavan naaman, kuin punajuuri. ”Annas kun arvaan, Bethiäkö mietit?” Dura kysyi ja Sara päästi suustaan ison naurahduksen, jota Dura pelästyi. ”Luulin häntä mieheksi! Minä haukuin häntä ja uskon, että hän haluaa tappaa minut seuraavalla kerralla!” Sara huudahti, naurahti ja pysähtyi paikalleen, jotta voisi hengähtää kunnolla. ”Voi minua hölmöä. Niin hyvä ensivaikutelma, voi Kristus soikoon.” Sara sanoi, vetäen henkeä syvästi Duran katsoessa toista, jatkaen vain hymyilemistään. ”Älähän nyt, Sara. Jos se helpottaa, että ei Beth aina tuolta ole näyttänyt.” Dura sanoi Saralle, joka katsoi kiinalais-naista ihmeissään. ”Jos haluat tietää, niin kysy häneltä. Tai Therralta. Mutta tule nyt, tulee pian myöhä ja minun pitäisi vielä ehtiä illallista väsäämään.” Dura sanoi, tarttuen hellästi Saran kädestä kiinni ja pian kaksikko matkasivat pohjakerrokseen ensin hissillä, sitten yhden portaat alas.

Pohjakerros tosin näytti kolkolta, kuolleelta. Mutta mikäs siinä, oma koti kullan kallis. Ainakin nyt vähäksi aikaa, jos nyt pidemmäksi ajaksi. ”Miksi Regulus ei anna teidän asua paremmissa tiloissa? Välittääkö se mies yhtään henkilökunnastaan?” Sara kysyi Duralta, joka ei oikein halunnut vastata Saran kysymykseen. ”No periaatteessa hän välittää meistä. Mutta ei täällä asuminen mitenkään paha ole, onhan meillä sentään omat oleskelu-tilat ja keittiö, että kylpytilat. Tosin varmaan arvaatkin, ettei Faith asu täällä alhaalla. Hänellä on vähän prameampi huone 2. kerroksessa, joten se siitä sitten.” Dura sanoi Saralle, joka vain nyökkäsi vastaukseksi, koska oli osunut hieman arkaan kohtaan Kasvon muuttajan suhteen. Tai no, ylipäänsä koko henkilökunnan suhteen, olivathan he kaikki Kasvon muuttajia.

Lopulta he saapuivat ruskean oven luokse käytävän päässä, jonka Dura avasi valmiiksi Saralle. ”Joten tervetuloa uuteen kotiisi. Koska en oikeastaan tarvitse paljon tilaa, muuta kuin tuon kauneus-pöydän, mutta muuten tämän on sinun. Tai siis, tämä puoli on sinun. Minä itse nukun tuossa ikkunan edessä, pidän siitä, kun auringonsäteet ilmestyvät aamuisin kasvoilleni.” Dura sanoi hymyillen Saralle, joka katsoi huonetta pitkään. Huone oli suuri, jossa oli pieni alkovi mihin Dura muutti nukkumapaikakseen. Saralle jäi siis isompi sänky, joka oli ympäröity muutamilla sermeillä, jotta tämä saisi yksityisyyttä itselleen. ”Vaikuttaa hyvältä. Kiitos, Dura.” Sara sanoi ja kiitteli kovasti, toisen naisen hymyilessä tälle kauniisti kuten aina. Pian ovelta kuului koputus, jonka Dura sitten avasi ja hämmästyi tulijasta, jonka Sara tunnisti selvästi.

”Sully-kuomaseni, sinä ihana skotti!” Sara huudahti ja syöksyi Sullyn luokse, joka otti nopeasti ihmisnaisen syliinsä. ”Hah, kappas pikkuista! Kukapa olisi uskonut sinun saapuvan tänne. Ja annanhan minun katsoa sinua tyttöstä. Miksi edes katsoisin, kun en näe edes eteeni!” Näkymätön Kasvon muuttaja sanaleikitteli Saralle, mutta Dura yritti pidättää raivoaan, koska selkeästi nainen ei pitänyt miehestä lainkaan. ”Pahoittelut Dura, jos nyt tulin ilmoittamatta ensin mitään, mutta kuulin vastan Regsieltä, että Sara tuli töihin. Kuka nyt ei voisi vastuttaa tätä suloista ihmis-naista, kun hän on niin lyömätön.” Sully sanoi Saran irtautuessa miehen sylistä, Duran vain jatkaessa miehen katsomista vihaisen oloisena. ”Ensinnäkin Sully, joudun sietämään sinua vain Saran takia. Toiseksi, en yhä pidä siitä, että kutsut Regulusta Regsieksi. Antoikohan hän edes sinulle lupaa lyhentää nimeään tuolla tavoin? Ja vielä kolmanneksi, oletko juonut? Haiset kamalalle.” Dura sanoi skotille, mutta Sara oli tullut Duran luokse ja halasi toista. ”Älä kiusaa häntä, Dura. Älä kiusaa pientä jänis-parkaa.” Sara sanoi ja Sully naurahti, etsiessään mustan takkinsa taskusta tupakki-askiaan valmiiksi. ”Ainakin ihmisnainen tietää, mitä tekee. Joten, ajattelin tulla vain moikkaamaan, koska mehän nähdään sitten illallisella, pikkuinen. Niin ja pieni tuliainen, ettei tule ikävä.” Sully sanoi ja otti tupakki-askistaan kultaisen kaasu-käyttöisen syhkärin, johon oltiin mustalla värillä kaiverrettu liekehtivä pääkallo koristukseksi. Sara otti sytkärin vastaan, kiitti ja avasi sitä muutaman otteeseen. Näkymätön mies lopulta poistui, sai Dura hengähtää ja sulki oven perässään, muttei ehtinyt kokonaan laittaa sitä kiinni, kun Faith oli ilmestynyt jälleen mystisesti. Kuin aave konsanaan. ”Nähtävästi neiti Blackleaf on kotiutunut oletettavasti. Olisi pieni pyyntö, jos suostut tulemaan mukaani, neiti Blackleaf.” Faith kertoi monotoonisella äänensävyllään, johon Sara suostui mielellään. ”Tulen sitten keittiöön, Dura. Saat luvan sitten näyttää vielä paikkoja minulle, jotta selviän koitoksestani.” Sara huudahti Duran vilkuttaessa toiselle.

Kävellessään Faithin perässä, kaksikko eivät puhuneet toisilleen lainkaan. Saraa vähän hämmentyi sen suhteen, miksi Faith oli pyytänyt tätä mukaansa. Kai se pian selviäisi Saralle. Hän huomasi, että he olivat hissin luona ja Faith painoi 2. kerroksen nappulaa, jolloin hissi lähti liikkeelle. Sara muisti Duran kertoneen, että Kasvon muuttaja asusteli rikkaan oloisena 2. kerroksessa, sillä välin kun muut asuivat kurjasti pohja-kerroksessa. Jopa hissi-matkan aikana kaksikko pitivät yhä hiljaisuutta keskenään, mutta pian Faith alkoi puhumaan tälle yhtäkkisesti. ”Tämä on sitten henkilökohtainnen pyyntö Sir Regulukselta, koska uskon, että tiedät aseet hyvinkin.” Faith sanoi ja Sara kääntyi katsomaan naista yhä hämmentyneenä. ”Kyllä. Olin osastoni yksi parhaimpia aseiden huoltajia.” Sara kertoi ja Faith hymähti, joka lopulta muuttui hymyksi. ”Hienoa. Saat kaksi viikkoa aikaa huoltaa Sir Reguluksen kaikki aseet, lähinnä miekat ja pienaseet. Näytän sinulle hänen asevaraston, jonne saat avaimet pian, kun sinne saavumme. Tämä on samalla luottamus-testi. Sir Regulus uskoo, että osoitat kunnioitusta häntä kohtaan, etkä siten varasta tai vahingoita hänen irtaimistoaan.” Faith jatkoi, Saran kuunnellessa tarkkaan kaiken, mitä Faith kertoi hänelle. Hissistä päästyään, kerroksessa tuoksui hedelmäinen tuoksu, joka kihelmöi Saran sieraimissa ja sitä hän haisteli pitkään. Kasvon muuttaja naurahti. Löytyi lisää tunteita, iloa. ”Totut hajuun kyllä, se on tarkoitettu pitämään pienet itikat ja muut poissa. Helpottaa Otherean ja Penthesilean siivoamista kovasti.” Faith sanoi Saralle, joka mietti kuka hemmetti oli Penthesilea, mutta tajusi lopultakin sen olleen Beth. Varmaankin lyhenne toisen hyvin naisellisesta, vanhoillisesta nimestä.

He olivat saapuneet asevarastoon, jonne Sara olisi halunnut hautautua. Se oli täynnä erilaisia aseita, joilla jokaisella oli oma tapansa iskeytyä vihollisen niskaan tuhovoimaisin seurauksin. ”Ovatko nämä kaikki Sir Reguluksen? Uskomatonta. Itse sotilaana en ole kuunaan, tai lähinnä pitkään aikaan, nähnyt näin paljon aseita.” Sara kysyi Faithilta, joka katsoi tarkkaan Saraa, tutkiskellen huonetta kiinnostuneen oloisena. ”Kyllä. Sir Regulus on ase-ekspertti, kiinnostunut niiden historiasta ja on ollut monelle hänen kaltaisille Kasvon muuttajilla armollinen opettaja, mestari. Hän on loistava johtaja, neiti Blackleaf.” Faith kertoi, mutta Sara lopetti tutkiskelun siihen ja kääntyi Faithin suuntaan. ”En pidä siitä, että minua teititellään. Voit kutsua minua nimeltä, kai minulla on vielä nimeni tallella?” Sara sanoi ja näki, miten Kasvon muuttaja pelästyi, mutta tavallaan rauhoittui. Nähtävästi Faith ei ole tottunut siihen, mutta Sara antoi toiselle aikaa parantua tämän pyynnöstä.

Ennen kuin naiset päättivät lähteä asevarastosta, Faith antoi toiselle asevaraston toisen avaimen, jotta tämä pääsisi sitten huoneeseen huoltamaan Sir Reguluksen aseita taidolla. ”Sitten vielä työ-ajoistasi; työt alkavat yleensä tasan kello 8.00 aamulla, joten viimeistään 8.30 sinun pitäisi olla valmiina työhön- niin ja herätys 6.30, johon on yhdistetty aamiainen. Lounas on jälleen kerran tasan kello 11.00, jonka jälkeen on puolen tunnin tauko. 11.30 jatkuu työt kello 13.00, jolloin on päivällinen.

Työ-päivä loppuu viimeistään 21.30 ja illallinen suoraan sen töiden loputtua, jonka jälkeen teillä on tasan kello kahteentoista asti vapaata, joka suositaan lähinnä nukkumiseen. Kai tuli selvästi, neiti Blackleaf?” Faith kertoi Saran yrittäessä muistaa nuo kaikki ajat, mutta onneksi Faith ojensi tälle pienen kalenterin, jossa oli kaikki tarpeellinen, mitä Saran piti muistaa. ”Luulisin näin. Mites sitten kahden viikon luottamus-testin jälkeen? Menenkö sitten Therran ja Bethin-- siis Penthesilean mukana, jotta tiedän huoneiden siivoamisen käytännöt?” Sara kysyi, jotta sitten tietäisi tarkalleen mitä tekisi eikä vain seisoisi tyhjänpäiväisenä idioottina jossain hotellin nurkassa. ”Kyllä. Heidän tulee neuvoa sinut alkuun, mutta Penthesilealle se voi olla hankalaa. Varoitan jo, että hän se vasta hankala työntekijä on, hänellä on suuri viha teitä ihmisiä kohtaan.” Faith kertoi Saralle, joka vähän oli arvattavissa. ”Sen huomaa selkeästi. Törmäsin häneen aiemmin päivällä, tuntui kuin olisin ollut vain taakka. Menin vielä tyhmänä sanomaan, että minua pitäisi kohdella kuin silkkihansikkaa Sir Reguluksen tavoin. Olenhan sentään uusi työntekijä täällä hotellilla.” Sara sanoi Faithin kuunnellessa, jatkaen vienoa hymyään. ”Totut häneen pian, älä siitä murehdi. Mutta nyt, menemme vielä käymään aulan toimistossa, jotta saat itsellesi työ-asusi. Sen tulee tarkalleen olla vaaleaa ylhäältä ja alhaalta tumma, siis vaaleansininen kauluspaita jonka alla on joko lyhythihainen, valkoinen t-paita tai toppi, ja sitten tummat housut. Vaihtoehtoisesti voit ottaa myös vaalean esiliinan siivous-puuhiisi, mutta se on valinnainen eikä siten pakollinen. Kysyt vain Rosalielta asuasi, niin hän antaa sen sinulle.” Faith jatkoi puhumistaan Saralle, jotka kävelivät kaikessa rauhassa kohti aulaa, mutta Faith itse asiassa pysähtyi ja odotti, että Sarakin pysähtyisi. ”Minun pitää nyt mennä Sir Reguluksen luokse, hän nimittäin pyytää minua luokseen. Mutta oletettavasti me näemme illallisella, neiti Blackleaf. Nyt menehän hakemaan työ-asusi ja poistu sitten tutkimaan paikkoja.” Faith sanoi Saralle, joka kiitti ja katsoi, kun toinen lopulta haihtui ilmaan kuin mikäkin kummitus kartanossaan.

Aulassa Sara sai lopultakin aikaa katsoa ympärilleen. Silvanian seurassa hän ei ehtinyt kovinkaan kunnolla katsomaan paikan kauneutta, kun oli kiire päästä Sir Reguluksen luokse. ”Voi Randall, tulisit pitämään tästä hotellista. Harmi, kun olet siellä jossain.” Sara tokaisi ja hymyili vaitonaisesti, pysyen muutaman minuutin hiljaa. Aikansa katsottua aulaa mielenkiinnolla, hän meni lopulta infotiskin luokse, jossa Rosalie teki töitään kuuliaisesti. Sara ilmoitti hakevansa työasunsa ja dryadi viittoi toista mukaansa toimistoon, joka tuntui olevan täynnä kaikkea. Kansioita kansioiden perään, valmiiksi niputettuja papereita ja sen sellaista. Mitä nyt yleensä löytyy hotellin toimistosta.

Rosaliella ja Saralla olikin puuhaa muutamaksi tunniksi, yrittäessään löytää ihmisnaiselle sopivan kokoista työpaitaa, joka tuntui aiheuttavan Saralle harmaita hiuksia. Tämä kun oli tottunut miesten paitoihin, mutta Regulus oli niin tarkka, että naisilla kuuluu olla naisille sopiva paita-koko. Erityisesti ongelmia tuotti tämän rinnanympärys, sillä Saralle oli huomattavasti suuret rinnat, joita hän häpesi. Onneksi Rosalieta se ei haitannut ja lopulta löytyi tälle sopiva työ-paita.

Aikansa vietettyä Rosalien kanssa, Saralla ei oikeastaan ollut nälkä, kun lopulta oli illallisen aika. Hän halusi vain mennä uuteen sänkyynsä, pulahtaa sen pehmeyteen kuin aallot olisivat ottaneet hänet meressä vastaan. Sara oli väsynyt. Kuka nyt edes huomaisi, jos Sara ei nyt tulisikaan ensimmäiselle illalliselle? Kuitenkin hän päätyi siihen tulokseen, että menisi Duran luokse, koska oli näin luvannutkin hälle. Hän ei halunnut loukata toista.

Keittiölle saavuttua Dura oli tohkeissaan nähtyään Saran pitkästä aikaa ja kyseli, mitä Faith oli keksinyt tälle ja tämä sitten kertoi kaiken, mitä hän uskalsi kertoa toiselle. ”Jaa, että luottamus-testi? No, syytä onkin. On ollut muutamina kertoina käynyt niin, että entiset työntekijät varastivat Regulukselta miljoonien edestä tavaraa. Lopun varmaan tiedätkin, päätyivät valitettavasti miehen masuun.” Dura sanoi ja Saraa yökötti Duran kerronnan loppu-osa. ”Siitä puheen ollen, ei kai se haittaa, jos en tule nyt illalliselle vai odotetaanko minua kovasti sinne? En ole niin nälkäinen, vain väsynyt.” Sara sanoi ja hieroi silmiään, jonka jälkeen hän päästi pienen haukotuksen suustaan. Kuin pieni kissanpentu. ”Mene vain nukkumaan, olet sen ansainnut. Tulen sitten, kun olen saanut kaikki hoideltua täällä keittiössä. Niin ja jätä joku pieni valo päälle, että näen kulkea huoneessa.” Dura sanoi, Sara hymyili ja sanoi hyvät yöt toiselle, ennen kuin lähti sitten huonetta kohti.

Kaksikon makuuhuoneessa, Sara sai lopultakin aikaa katsoa tarkemmin uutta asuinsijaa, jossa nyt asuisi jonkin aikaa. Kuukauden, tai muutaman vuoden ajan. Saralle se meinasi uutta kotia, mutta häntä epäilytti, tulisiko hän pitämään hotellia kotinaan? Kaikki se, tämä hotelli, tämä ilmapiiri, sai Saran vain pelkäämään. Hän pelkäsi muutosta.

Sara istuuntui uuden sänkynsä reunalle, katsoi ympärilleen. Huone oltiin maalattu ällöttävän oksennuksen vihreällä, se tuntui kamalalta Saran sisimmässä. Hän halusi maalata sen tunnelmalliseksi, kodikkaamman oloiseksi. Antaisikohan Regulus hänen edes maalata huoneen uuteen uskoon? Aina voisi yrittää, kysyä. Ei ole kiellettyä kertoa tai ylipäätänsä näyttää omia tunteitaan.

Tämän sängyn päädyssä oli tumman ruskea sermi, jonka läpi pystyi näkemään heikosti Duran kauneus-pöydän. Se oli täynnä kauneus-tuotteita ja samalla myös erilaisia purnukoita, hajusteita ja suitsukkeita. Aivan kuin hän olisi nähnyt valokuva-kehyksen pöydällä. Sara nousi sängystä, otti nahkatakkinsa yltään pois ja heitti sen vain lattialle, kunhan vain löytäisi sille oman paikkansa huoneesta. Sara halusi nähdä, kuka valokuvassa oli. Sen siitä saa, kun on kiinnostunutta sorttia. Päästyään lähemmäksi, Sara otti kuvan käsiinsä ja katsoi sitä hymysuin. Kuvassa oli pieni Dura, joka oli nähtävästi äitinsä sylissä. Duran äidillä oli eebeninmustat, kiharaiset hiukset, pitäen pientä lastaan sylissään. Se sai Saran vähän surulliseksi. Hän ei muistanut äidistään, tai isästään oikein mitään. Lapsuuttaan hän jonkin verran muisti, mutta missään niissä hetkissä kumpikaan hänen vanhemmat eivät olleet mukana. Ainoastaan kuului naisen huuto, joka käskytti Randallia juoksemaan niin lujaa, kuin pystyi eikä katsoisi taakseen.

Sara kyynelehti tietämättään. Häntä hävetti jälleen. Ihmisnainen laittoi kuvan paikalleen, kuivasi kosteat kasvonsa ja meni takaisin sänkynsä luokse. Hän uskalsi hymyillä jälleen. Toinen oli Saraa varten laittanut tämän yövaatteet tyynyn alle ja peiton päälle oltiin vielä aseteltu Silvanian antama tähtikuvioinen peite. Sara otti sen käsiin, tunnisteli sen pehmeyttä sormissaan ja lopulta haistoi sitä. Siinä tuoksui Silvanian kalliin oloinen partavesi, miehen ominaistuoksu ja metsän raikkaus. Sara ei halunnut sen kaiken katoavan, joten hän alkoi etsimään huoneesta mitä tahansa, millä saisi peitteen pysymään Saran sängyn päässä olevaan seinään kiinni. Lopulta löydettyään muutaman pienen naulan, Sara katsoi sitä hetken ajan paikallaan. Sen tovin jälkeen, Sara purki sänkynsä, otti ja vaihtoi ylleen yövaatteensa, jonka jälkeen hän kävi sammuttamassa valot huoneesta, mutta laittoi pienen lampun päälle Duraa varten. Sänkyyn päästyä, hän ensin katsoi ollessaan selällään kattoa, mutta vaihtoi asentoaan kyljelleen ja onnistui nukahtamaan sängyn pehmeyteen.

Hän toivoi kovasti selviytyvänsä huomisesta, ensimmäisestä työpäivästään Hotelli Merribournessa, odottaen kovasti mitä tuleva toisi hänelle. Hän toivoi kovasti, että selviytyisi ja olisi osa hotellia että sen värikästä historiaa. Sara vain halusi olla olevansa osa tätä kaikkeutta, osaa olla yksi kokonainen henkilö. 

2. kappale ”Olemme vain yksi, suuri yhteisö, joilla on suuret odotukset tulevasta.”

Aamun koittaessa motellilla, Sara heräsi auringon säteiden osuessa tämän kasvoille Silvanian tuolin takana olevasta ikkunasta, vaikkakin suuret, paksut verhot yrittivät estää kaiken valon tulemasta motelli huoneen sisälle. Hieman sirristäessään silmiään, Sara näki kuinka mies oli kuitenkin nukahtanut tuolille. Juurihan Silvania oli kertonut, kuinka hän ei tarvinnut unta lainkaan, mutta näin oli vaan käynyt.

Sara hymyili. Mies näytti rentoutuvan tuolissa, vaikka se ei ollut mitenkään hyvä valinta nukkumiselle. Tosin, olihan Sara vallannut sängyn pakostakin.

Noustessaan sängystä, nainen venytteli hetken aikaa ennen kuin meni suihkun lämpöön. Suihkussa hän mietti tulevaa työpaikkaansa hotellissa, miten hän tulisi selviytymään niistä hetkistä? Sara oli kyllä hieman peloissaan.

”Tulen pärjäämään hyvinkin. Täytyy vain luoda hyvä ensivaikutelma, niin kukaan ei tule syömään minua ensimmäisenä päivänä.

Minä pystyn tähän.” Näin oli Sara ajatellut ollessaan kylpyhuoneessa, katsoen itseään peilistä ennen suihkuun menemistä. Hän oli liian jännittynyt ensimmäisestä päivästään.

Vietettyään aikansa suihkussa, Sara ilmestyi takaisin huoneeseen, tajuten Silvanian lopulta heränneen kun miestä ei näkynyt tuolissa. Hän sai hetken aikaa vaatettaa itsensä, ettei tarvitsi pelätä miehen olleen täysi irstas sika, joka odottaisi oikeaa hetkeä tulla tämän kimppuun kun olisi vielä puoli-alasti pyyhkeensä alla. Arvatessaan jotenkin miehen menneen hakemaan hänelle aamiaista ja oikein oli arvannutkin. Mies oli tullut tarjottimen kanssa takaisin huoneeseen, Saran katsoessa toista pitkään kuivatessaan hiuksiaan. ”Ei sinun olisi tarvinnut..” Sara sanoi, muttei uskonut sen menneen kuuleville korville. ”Olet nainen kasvavassa iässä.” Niin oli Silvania sanonut ja hymyillyt, Saran katsoessa miehen suuntaan ja yritti hymyillä. Nyt ei hymyä tullut huulille.

”Luuletko Reguluksen pitävän minusta? Vai olenko mennyttä kalua?” Sara kysyi ääneen istuutuessaan sänkynsä reunalle, märän pyyhkeen ollessa yhä tämän hiustensa päällä. Silvania katsoi tätä pitkään, samalla kun kaatoi tälle sitruuna-teetä lisäten maitoa Saran teehen. ”Luulet vain. Jos sinulla on uskoa tarpeeksi, niin pystyt kaikkeen.” Silvania sanoi ja tuli toisen luokse sängyn reunalle, tarjoten toiselle tee-kupin, jonka Sara otti vastaan. ”Uskoa.. Tuota en ole kuullutkaan pitkään aikaan..” Sara sanoi, otti pyyhkeensä pois päästään ja heitti sen lattialle, vaikka hän yritti heittää sen tuolin selkämykselle. Otettuaan tee-kupin vastaan, Sara siemaisi ja tunsi, kuinka raikas sitruuna tuoksui niin hyvälle. Se piristi, kuin olisi saanut napattua palasen auringosta. ”Et siis usko Jumalaan. Voi sinua. Mutta en sano mitään, omapahan on päätöksesi. Mikä sai sinut olemaan uskomatta?” Silvania sanoi ja naurahti tyypillisesti, kuten aina. ”Silloin kun olin vielä sotilas. Vaikka kuinka rukoilisit selviytyväsi varmasta tuhosta, olet kuitenkin syyllistynyt kuolemaan. Ei Jumala kuuntele, vaikka kuinka rukoilisit uutta, turvallista päivää.” Sara sanoi ja laski kuppinsa polviensa päälle. ”Monet sanoivat minulle, etten muka pelännyt. Mutta pelkäsin. Enkä häpeä sitä.” Sara sanoi, katsahti kuppiinsa ja tunsi, kuinka Silvania arvioi tätä. ”Olet vahva nainen, vaikkei kukaan osaa myöntää sitä sinulle. Sinulla on luonnetta.” Silvania sanoi, Saran katsoessa miestä pienesti.

”Syöhän nyt. Meillä on vielä parin tunnin matka hotellille. Regulus ei halua meidän myöhästyvän.” Silvania tokaisi rikottuaan hiljaisuuden, jonka kaksikko kokivat Saran kerrottuaan hieman taustastaan.

Nyt ei tarvinnut enää pelätä. Saralla oli nyt hyvä olla, kun sai olla oma itsensä. Vaikkakin kertoi itsestään miehelle, joka ei kuulunut hänen elämäänsä. Kunhan Sara saisi vain olla olemassa.

Aamupalan syötyä, Sara pakkasi laukkunsa valmiiksi ja kävi vielä kerran kylppärissä, tarkistamaan vielä itsensä.

”Minä pystyn tähän. Minä helvetti pystyn tähän vaikka kaikki menisikin päin persettä.” Sara tokaisi, sipaisi hiuksiaan nahkatakkinsa kauluksen taakse ja oli valmis löylyttämään maailmaa turpaan. Kylpyhuoneestaan tultua Silvania oli jo odottamassa toista ovella, jota oli pitänyt auki jo jonkin aikaa. Napatessaan laukkunsa, hän huomasi tähdistö-fleecepeiton, joka oltiin , Sara hymyili. ”Saanhan pitää tämän? Se on niin, miten sen nyt sanoisi, niin kodikas.” Sara sanoi otettuaan peiton laukkunsa päältä, kun Sara siirsi urheilulaukkunsa olkapäälleen. Silvania hymyili ja nyökkäsi. ”Ole hyvä, pidä siitä huolta.” Mies sanoi ja jatkoi hymyilemistään.

”Kiitos. Ja anteeksi.” Sara sanoi miehen ymmärtäessä, mitä toinen tarkoitti. Pian olikin aika lähteä ja jatkaa matkaa kohti hotellia, vaikka Saraa pelottikin lähteä paikkaan, jota juuri tiesikään.

Automatka hotellille kului hiljaisissa merkeissä. Jälleen näkyi tummia metsiä, jotka pitivät kaiken piilossa. Sara katsoi niitä hurmioissaan, siten saaden antaa miehelle oman rauhan, sillä Silvania näytti keskittyneen omiin töihinsä eikä Sara oikein halunnut kysellä miehen töistä mitään. Joten hän antoi toiselle työrauhan, ollessaan itse hiljaa samalla katsoen auton ikkunasta ulos. Samalla Sara mietti. Hän mietti onnistumistaan hotellissa. Saran oli pakko toivoa parasta.

Matka kului hitaasti, mutta varmasti. Pian he olivat kurvanneet suuren hotellin eteen, joka näytti enemmän kartanolta kuin hotellilta. Niin suurta paikkaa Sara ei ollut kuunaan nähnyt. ”No on lukaalilla kokoa.. Suurempi kuin Buckinhamin palatsi.” Sara sanoi ja Silvania naurahti, siirtäessään paperinsa kaappiin syrjään. ”Älä nyt. Jos pitäisi verrata paikkaan, niin sanoisin hotellin olevan suurempi sisältä. Noin, olen etukäteen varoittanut.” Silvania sanoi ja poistui auton oven avattua, Sara kipitti perässä kuin koiranpentu lieskassa. ”Pysy perässä. Kun sanoin, että paikka on suurempi sisältä, se on sitä. Joten en halua sinun hukkuvan heti ensimmäisenä päivänä.” Silvania selitti ja Sara nyökkäsi, koska hän ei todellakaan halunnut katoavan suureen hotelliin.

Paikka tuntui uskomattomalta. Suuret veistos-pensaat nousivat korkeuksiin hotellin ulkopuolen portaissa, suihkulähdettä ei ollut. Se tyypillinen asia hotellin ominaisuuksissa, joka uupui täysin. Kai Reguluksella oli omat halunsa, miltä hänen hotellinsa kuului näyttää. Imago oli nähtävästi miehellä tärkeä. Piti erottautua muusta joukosta.

Sisällä Sara haukkoi jälleen henkeä, paljon ruskeita ja keltaisia sävyä kaikkialla. Katosta roikkui kaunis kristallinen kattokruunu, josta Sara ei pitänyt. Jos se putoaisi niskaan, niin silloin menisi henki.

Hän oli jäänyt Silvaniasta jälkeen, mutta onneksi tajuttuaan haaveilevansa Sara nosti ykkösen silmään ennen kuin saisi kuulla Silvanialta jäävän jälkeen. Silvania oli infotiskillä jutellen vastaanottovirkailijan kanssa, vaikkakin hän ei kuullut virkailijan suusta tulleen sanaakaan. Virkailijan nostessaan katseensa ylös, hän huomasi Silvanian ja pelästyi pienesti. Kuin ei olisi aluksi huomannutkaan miestä. ”Anteeksi Rosalie, pelästytinkö? Ei ollut tarkoitus. Tulin tapaamaan Regulusta, hän on aikeissa palkata Saran uudeksi työntekijäksi.” Silvania kertoi Saran vilkuttaessa pienesti vihreähiuksiselle naiselle, joka näytti hymyilevän leveästi. ”Voinkin esitellä teidät. Sara, tässä on Rosalie Marseille, Merribournen hiljainen vastaanottovirkailija. Hän on myös Kasvon muuttaja Ranskan Toulousesta.” Silvania selitti Rosalieksi nimetty nainen hymyilessä lisää, kirjoittaessaan jotain ylös tietokoneelle. ”Eikö hän puhu, siis lainkaan?” Saran oli pakko kysyä, jolloin Silvania katsahti toista kuin olisi vähän hävennyt. Rosalie lopetti hymyilemisen. ”Hän on mykkä, lapsesta asti ollut tuollainen. Kukaan ei tiedä miksi, hänen sukulaiset eivät välitä joten Regulus otti hänet hoiviinsa. He eivät ole sukua keskenään, mutta kun Reguluskin on Ranskasta kotoisin niin silloin on pakko vetää yhtä köyttä tässä tilanteessa.” Silvania selitti ja Sara nolostui. ”Anteeksi, en tarkoittanut. Tämä kaikki on minulle niin uutta.” Sara pyyteli vilpittömästi anteeksi, jolloin Rosalie nosti katseensa ja hymyili. Hän hymyili niin kauniisti, että tämän hiuksiin alkoi kasvaa pieniä, vaaleanpunaisia nuppuja. ”Vau, siis Dryadi... Aika uskomatonta.” Sara sanoi huomaten Rosalien punastuneen. ”Olen Sara, hauska tutustua.” Sara esittäytyi, kun Silvania ei tajunnut kertoa Sarasta mitään toiselle, mutta se korjaantui nopeasti ojennettuaan kätensä Rosalielle, joka kätteli mielellään toista.

Rosalie nosti vastaanottotiskille pienen kortin käteltyään Saraa, jossa luki jotain tämän kauniilla käsialalla. Sara ei kerennyt lukemaan korttia, muttei se haitannut häntä kun Silvania kiitteli ja käski toista liikkumaan. ”Nähdään myöhemmin Rosalie.” Sara huudahti ja vilkutti Rosalielle, joka vilkutti takaisin. Sara todellakin piti toisesta, niin viaton ja väärinymmärretty nuori nainen.

Kävellessään hissille päin Silvanian kanssa, mies huomasi kuinka toinen näytti rentoutuneen hotelilla. Jopa hissikin tuntui niin, ruskealta ja keltaiselta. ”Noh. Ensituntemuksesi hotellista?” Silvania kysyi hymyillessään toiselle. ”Tähän asti pidän kovasti. Mutta nyt.. minua hieman jännittää.” Sara sanoi suoraan Silvanialle, joka näytti ymmärtävän. ”Asia selvä. Koita kestää, sillä tapaamme Reguluksen pian.” Silvania sanoi Saralle, tämän nyökätessä. Pian he saapuivat kerrokseen numerolta 4. Hotellissa oli kuusi kerrosta, Saran päätellen hissin numero-painikkeista, joista 4. numeron kohdalla valkoinen valo sammui, merkiten heidän saapuneen oikeaan kerrokseen.

Hissin ovien avatessa, heitä oli vastassa Faith, yhtä tyylikkäästi kaunis kuin aina. Tällä kertaa Faithilla oli yllään pastellin violetti, pitsinen paita ja siihen samaan pastellinen mintunvihreä kynämekko, korkeutta polviin asti. Jotta asu pysyisi yhtenäisenä, Faith oli nähtävästi lisännyt vielä vaaleanvioletin nauhan lanteilleen vyöksi ja valkoiset Mary Jane-kengät mustilla remmeillä. Tyylikäs, mutta samalla asiallinen.

”Selvisitte motellista näemmä. Sir Regulus ottaa teidät mielellään vastaan. Saako teille olla jotain, kahvia vai teetä?” Faith kysyi käytävällä ollessaan, Reguluksen ottaessa kahvia jolloin Faith odotti Saralta vastauksen. ”Teetä kiitos, sitruunalla ja maidolla.” Sara sanoi hymyillen pakosti toiselle, Faithin kumartaessa pienesti ja katosi pienen pilven sisään, kunnes oli palannut nopeasti kuin oli lähtenytkin. ”Pyysin Duraa tuomaan virvokkeenne toimistoon, olkaa hyvä ja seuratkaa minua.” Faith sanoi ja kaksikko lähtivät kiltisti seuraamaan toista.

Kävellessään Faithin perässä Reguluksen toimistoon, Sara alkoi jännittämään liikaakiin, että oli vaistomaisesti tarttunut Silvanian kädestä tietämättään. Silvania tunsi ihmis-naisen karhean, naisellisen käden tämän omaa kättä vasten, jota puristi pienoisesti takaisin. Sara tunsi punan leviävän kasvoilleen, mutta jälleen kerran naisella ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Toimistoon päästyessään, huone tuntui tummalta. Sen koko olemus oli jyrkkä, eikä Sara kyennyt tuntemaan oloaan kotoisaksi lainkaan.

Huone oli suunnittelultaan hyvin yksinkertainen; se näytti toimittavan fengshuin kaavaa, sillä huoneen väritys kertoi kaiken. Lähinnä toimiston väreinä toimi sininen ja musta, viitaten veden elementtiin fengshuissa. Veden elementti fengshuissa on hiljaista ja nukkuvaa, kuin yön pimeys ja kylmä, talvinen vuoden aika. Mikä voisi olla niin ironista.

Sir Regulus istui mustan työpöytänsä takana kirjoittelemassa jotain tärkeää ylös ja Sara huomasi jälleen kerran jotain. Hotellin johtajalla oli yllään valkoinen puku, mikä tuntui jämähtäneen miehen ylle. Regulus näytti hyvin huollitellulta mieheltä, jolle imago oli kaikkein tärkein osa hänestä. Se, mikä sai Saran tajuamaan, miten fengshui toimi hyvin Sir Reguluksen toimistossa, oli miehen sukunimi. Mies itse, onnistui olemaan täydellisessä harmoniassa.

”Päivää Regulus. On suvaitsevaa, että suostuit tähän.” Silvania sanoi irroitettuaan otteensa Saran kädestä, jolloin Sara nopeasti piilotti toisen kätensä selkänsä taakse. Sir Regulus katsahti Silvaniaan päin.

Kuin olisi katsonut vanhempaa versiota Silvanista. Oli miehissä eroavaisuuksia ja paljokin. Ensinnäkin, Silvania oli Regulusta nuorempi eikä kaksikko voineet olla sukua keskenään mitenkään. Regulus tuntui Sarasta ilkeämmältä, kuin olisi tavannut verivihollisensa ensimmäistä kertaa. Toiseksi, Regulus oli ihmissusi. Sara arvosti ihmissusia todella paljon, mutta kun puhuttiin miehestä, joka -kirjaimellisesti- söi henkilöt, jotka eivät kunnioittaneet häntä tai hotellin sääntöjä. Pian Sir Regulus puhui ääneen.

”Olet mahdoton, Dracule. Pidän siitä sinussa. Yrität kaikkesi, mutta et anna sen tapahtuvan kuitenkaan. Mutta se siitä. Toit minulle jälleen uuden ihmisen minulle, kuka tällä kertaa on kyseessä?” Regulus kiusasi Silvaniaa, joka vain hymyili ja naurahti. Sara ei kyennyt hymyilemään eikä vastaamaan, hän pysyi hiljaa ja odotti, että hänelle annettaisiin puheenvuoro esittäytyä. Mutta ei.

”Tässä on Sara Blackleaf. Uusi taloudenhoito-apulaisesi.” Silvania kertoi ja taputti Saran selkää kovasti, että Sara aivan pelästyi. Nainen jopa antoi ilkeän katseen Silvanialle. ”Uskon, ettet tuota minulle pettymystä. Useat ihmiset, jotka ovat olleet töissä täällä, ovat tuottaneet pettymyksen. Uskon sinun, entisenä sotilaana, tottelemaan kuuliaisesti niskuroimatta. Ymmärrätkö, neiti Blackleaf?” Sir Regulus kysyi Saralta, joka nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä johtajan aikeet. Ihmissuden ranskalainen aksentti syöpyi Saran ajatuksiin, kuin hellyyttävä korvamato ilman ärsyttävineen kappaleineen.

”Hienoa. Istukaa toki alas, Duran pitäisi tulla kohta virvokkeiden kanssa. Ehdimme ennen hänen tuloa tekemään sopimuksen ja muut liitteet..” Sir Regulus sanoi ymmärtäväisesti ja alkoi hoitamaan kaksikon kanssa yhdessä kaikki ne paperit, joita tuntui Saran mielestä olevan liikaa.

Toimiston ovi kävi ja sisään tuli aasialainen nainen lyhyellä, mustalla tukalla ja tyypillisellä asukokonaisuudella eli musta toppi, valkoinen kauluspaita siinä päällä ja mustat suorat housut harmailla tasapohjilla kengillä. ”Pahoitteluni. Pikkuiset eivät halunneet minun lähtevän keittiöstä, mutta olen nyt tässä.” Nainen huudahti ovella tarjotin käsillään ja varovaisesti sulki oven kiinni selkänsä takana. ”Ei se mitään, Dura. Tulit juuri sopivasti.” Regulus sanoi hymyn nousseen tämän huulilleen, Saran kääntäessä itsensä sen verran, että pystyi näkemään naisen kunnolla ja väänsi pienen hymyn huulilleen. ”Therran juorut olivat siis totta, meille tulee uusi työntekijä. Vaihteeksi näin, saa Therra kiusata häntä vaihteeksi.” Nainen sanoi ja tajusi, että hän piti yhä tarjotinta sylissään ja alkoi jakamaan juomia kolmikolle. ”Sir Regulukselle Espresso, Silvania-herralle mustaa kahvia ja Sara-neidille teetä sitruunan ja maidon kera. Olkaa hyvät ja nauttikaa.” Dura-niminen aasialais-nainen kertoi ja otti teensä vastaan.

Miksi henkilökunta tuntui lämpimältä, jos Sir Regulus tuntui kylmältä jääpalalta?

”Otherean pitäisi rauhoittua, juoruilu ei ole mukavaa enkä pidä siitä. Muistuta häntä seuraavalla kerralla, vaikkakin hän oli oikeassa. Neiti Sara Blackleaf tulee hänen ja Bethin apulaiseksi, taloudenhoidon puolelle.” Regulus jatkoi juodessaan Espressoaan mielellään ja tunsi suussaan kitkerää makua, Dura taisi jälleen ottaa vapauden kahvia keittäessään.

Dura katsahti Saraan ja hymyili. Hänellä oli pieni kauneuspilkku huulensa alla vasemmalla puolella, joka teki hänestä kokonaisen. ”Se on mukava. Onko makuu-asioista mainittu mitään? Uskon Faithin laittaneen hänet minun kanssasi samaan makuusoppeen nukkumaan.” Dura kysyi johtajalta, Silvanian naurahtaessa ja katsoi ensin Duraa, sitten Saraa. ”Näin uskon hänen tehneen. Minulla on lähestulkoon sama missä hän nukkuu yönsä.” Regulus sanoi kylmästi eikä Sara voinut uskoa kuulemaansa. Hän oli vain töissä hotellissa eli ihmisnainen joutui heti Sir Regulus de Blancin silmäteräksi. Mitään virheitä ei saanut tehdä.

”Uskon sinun sopeutuvan Hotelli Merribourneen. Olemme vain yksi, suuri yhteisö, joilla on suuret odotukset tulevasta.” Sir Regulus sanoi Saralle, jotenkin kylmästi, mutta Sara ei voinut kuin olla samaa mieltä. Kummallakin oli suuret odotukset eikä mitään virheitä, saanut näkyä kummankaan edessä. Silloin Sir Reguluksen maine ja Saran toivo päästä vapaaksi, olisivat mennyttä. Lopullisesti.

”Jos haluat Sara tulla tutustumaan paikkoihin, niin tule mukaan. Annetaan vanhojen miesten poltella sikareitaan ja puhua paskaa keskenään, ei ne meitä naisia tartte.” Dura sanoi Saralle, puhuen hieman kovaan äänensävyyn, Silvanian vain naurahtaessa ja Reguluksen katsoessa aasialais-naista pettyneen oloisena. ”Älä nyt ole tuollainen mörökölli, Regulus. Me kaikki rakastetaan sua, me vain kiusataan toinen toistamme.” Dura sanoi syytöksi, eikä aikaakaan kun hotellin johtaja muuttui vakavasta hymyileväiseksi mieheksi. ”Kunhan muistat hillitä kielenkäyttöäsi. Riittää, kun Sully laukoo vitsejään halpamaiseen tapaan.” Regulus sanoi ja Saran leuka lähes tippui lattialle. ”Onko Sullykin täällä töissä? Voi luoja, kuinka olenkaan kaivannut sitä skottia.” Sara sanoi näyttäessään innostustaan eikä voinut huomata, miten huoneessa olevat katsoivat häntä kummissaan. ”Olen tavannut hänet, varsin mukava miekkonen. Ei mitään likaisia yksityiskohtia, ei todellakaan ole..” Sara sanoi kiusaantuneena, eikä Dura voinut lakata hymyilemästä. ”Rauhoitu tiikeri, minä ainakin haluan tietää likaiset puuhanne, mutta ei täällä. Tule, mennään Sara. Näytän huoneemme ja hotellia, voit nähdä Sullyn ehkä toiminnassa..” Dura sanoi Saralle, joka nähtävästi halusi tietää kaiken tästä. Aasialainen vinkkasi silmää Regulukselle ja lähti kulkemaan ihmisnaisen kanssa toimistosta pois päin.

Kävellessään Duran kanssa hotellin käytävällä, kaksikko jakoivat keskenään tietojaan toisistaan. Sara alkoi pitämään toisesta todella paljon, että uskalsi kertoa tälle olleensa ennen sotilas. Dura ei aluksi ymmärtänyt, miksi Sara ylipäätänsä halusi olla armeijassa, koska naisten ei pitäisi olla taistelemassa elämästään sota-tantereella. ”En tee sitä uskoni takia, vain veljeni takia. Ihanoin häntä liikaa enkä halunnut olla se tyypillinen oletus jokaisesta naisesta. Ei millään pahalla, Dura. Haluan vain osoittaa, että pystyn suojelemaan itseäni ja olemaan yksilö.” Sara kertoi Duralle, joka hymyili ja tarrasi toisen olkapäästä hellästi. ”Uskotaan. Et ole semmoinen isin prinsessa, et todellakaan.” Dura sanoi Saralle, joka jatkoi hymyilemistään. Se tarttui Saraan ja kaksikko alkoivat nauraa yhdessä.

He saapuivat aulaan, missä Rosalie seisoi vastaanotto-tiskin takana, yhä niin hiljaisesti kuten aina. Dryadi kuuli askeleet kaukaa ja nosti päätään, huomatessaan Duran että Saran. Jälkimmäiselle vihreähiuksinen nainen vilkutti innoissaan. ”Tulin jäädäkseni, Rosalie. Ritarisi hopeisessa haarniskassa tulee pelastamaan sinut tylsyydeltä.” Sara huudahti Rosalielle, joka tunsi olonsa turvatuksi ja onnelliseksi, että tämän hiuksiin ilmestyi aina vain lisää vaaleanpunaisia kukan nuppuja. ”Vaikka Rosalie onkin koko aika hiljaa, silti tuosta löytyy paljon tunteita näytettäväksi.” Dura sanoi Saralle, joka jatkoi hymyilemistään. ”Saanko kysyä jotain? En uskaltanut kysyä Silvanialta, koska hän jotenkin saa minun pasmat sekaisin. Siis, minkälainen Dryadi Rosalie on? En tunnistanut nupuista, joten ulalla ollaan.” Sara kysyi Duralta, joka pysähtyi toisen käytävän päähän, jossa Sara ei vielä ollutkkaan. ”Amerikanjuudaksen puu. Niitä täällä ei kasva, eikä kasva enää siellä, missä Rosalie oli kotoisin. Siis Toulousesta. Puut kasvavat lähinnä Amerikassa, mikä yhteensattuma, mutta Ranskassa niitä nähdään harvoin. Toulousessa niitä ei siis ole, kun ne kaadettiin Downshifaamisen alussa. Rosalie menetti vanhempansa, sukunsa, lähes kaikki. Regulus tavallaan pelasti hänet, siksi Rosalie alkoi työskentelemään täällä.” Dura kertoi viittoessaan Saraa tulemaan perässään, nähtävästi kohti keittiötä. ”Miksi ne kaadettiin, Dura? Kaadettiinko ne rahan puutteen takia vai miksi?” Sara alkoi kysellä, koska hän halusi tietää kovasti. ”Valitan, edes minä en tiedä. Rosalielta ei voi kysyä, koska hän ei vastaa ja Reguluskaan ei tiedä. Me vain tiedetään se, mitä meidän pitää tietää. Ei tarvitse tietää yksityiskohtia elämästään, tavallaan jäänyt siitä, kun Regulus ei välitä.” Dura vastasi laskiessaan tarjottimen marmoriselle saarrekkeelle, ja nappasi siitä lapun alkaen lukemaan sitä.

”Onpas kylmä pomo. Ei välitä työntekijöistään, se on huomattu. Hän ei edes välittänyt, missä nukkuisin yöni. Onko se siis paha tilanne, kun olen ihmisenä täällä töissä?” Sara tokaisi ja uskalsi kysyä vielä pahemman kysymyksen, ollessaan varovainen keittiössä, kun huomasi keittiön olleen käärmeiden ja liskojen valtaama. ”Tiedäthän sinä, Regulus syö mielellään ihmisiä ollessaan pahalla päällä. Ja kun hän tarkoittaa sitä, hän meinaa sitä tosissaan. Mutta jos tottelet kiltisti kuten me kaikki muutkin, niin silloin olet turvassa. En haluaisi menettää tämän hetkistä parasta ystävääni.” Dura sanoi ja nojasi saarreketta vasten, Saran hymyillessä lämpimästi. ”Kiitti. Luulin jo päätyväni koiran ruoaksi.” Sara sanoi ja sai hymyn tarttumaan aasialais-naisen kasvoille. ”Noh. Tämä on minun valtakuntani. Täällä asuvat pienet lapsoseni, joten ole varovainen. Suurin osa näistä pikkuisista ovat myrkyllisiä, jotka mielellään haluvat tappaa ja saada tuoretta lihaa napaansa.” Dura tokaisi kiusoittelevasti Saralle, joka säpsähti ja sai itselleen paikan baarituolilta, jonne peloissaan oli kävellyt takaperin. Loppu ajastaan hän istui tuolilla Duran nauraessa mielellään.

He juttelivat aikansa kuluksi keittiössä, Saran auttaessa jonkin verran Duraa keittiö-puuhissa. Samalla hän oppi vielä enemmän Durasta ja hänen menneisyydestään, vaikkei Saran tarvinnut tietää, mutta Dura halusi vain luottaa ihmisnaiseen enemmän.

”Vaikka olenkin kiinalainen, on minulla juuria myös Japanissa. Vanhempani eivät vain halua myöntää sitä, mutta onko sillä enää väliä? Olen ihan tyytyväinen siihen, vaikka olenkin Kiyohime.” Dura sanoi Saralle, joka vieressä pesi salaatin lehtiä ja alkoi pikkomaan niitä pieniksi palasiksi sini-valkoiseen posliini-astiaan. Sara katsoi Duraa, joka jatkoi. ”Se on japanilainen myytti, siksi olen tiennyt olevani enemmän yhteyksissä japanilaisiin sukujuuriini kuin kiinalaisiini juuriini. Periaatteessa se kertoo naisesta, joka oli mustasukkainen ja hyvin, miten sen nyt sanoisi kauniisti, hyvin dominoiva seurustelu-kumppanistaan. Halusi pitää miehen itsellään. Mutta mies ei oikein pitänyt siitä ja päätti lopettaa kaikki tapaamiset Kiyohimen kanssa. Niin ja tämä mies oli matkaava pappi, Kiyohimen isällä oli majatalo jossa kaikki matkalaiset saivat yöpyä. Kun mies sitten päätti poistua, ja lähteä veneellä matkaan, varoituksista kuulematta, Kiyohime muuttui jättimäiseksi käärmeeksi vihansa että mustasukkaisuutensa takia ja syöksyi miehen kimppuun, upottaen veneen ja miehen, jota niin rakasti kovin. Näin minulle kerrottiin lapsena, mutta on eri versioitakin tarinasta.” Dura kertoi Saralle, joka joutui lopettamaan salaatinlehtien pilkkomisen kuunnellessaan kokin tarinaa. Sara oli tohkeissaan.

”Aivan uskomatonta. Pakko myöntää, olet Silvaniaakin kiinnostavampi.” Sara tokaisi ja hymyili Duralle, mutta hymy hyytyi kun muisti, että Silvania – tai lähinnä Faith – oli sanonut, ettei henkilökunta tulisi oikein pitämään hänestä. Jokin ei tuntunut oikealta. ”Arvaa mikä on hassua, Dura? Se, että me ollaan – siis me kaksi – niin hyvää pataa keskenämme, etten ymmärrä miksi joku voi mennä sanomaan, että tämän hotellin henkilökunta olisi minua vastaan rotuni vuoksi. Se surettaa. Kuin minua mustamaalattaisiin jo etukäteen, kuin minua odotettaisiin epäonnistuvan.” Sara sanoi, muuttaen keittiön ilmapiirin alakuloiseksi. Dura oli huomannut, kuinka Sara alkoi murehtia tulevastaan ja tullut toisen luokse, kaapaten ihmisnaisen halaukseen. ”Jos joku haluaa sinut pois täältä, on henkilö siten väärässä. Minusta on ihan sama, ihminen tai ei, olet silti yksilö ja oikeus olla onnellinen.” Dura sanoi Saralle, joka otti halauksen vastaan hieman ihmeissään, sillä Sara ei välittänyt tuollaisista kontakteista. Mutta Dura sai Saran tuntemaan taas, hän tosiaan oli yksilö. ”Jatketaan nyt ruoan tekoa. Tai siis, minä jatkan, uskon Therran tulevan ja kaappaavan sinut vähäksi aikaa mukaansa. Hän on niin.. innoissaan siitä, että hotelilla on jälleen uusi työntekijä.” Dura sanoi ja ei aikaakaan, kun keittiöön ilmestyi vaalea-hiuksinen nainen, jonka hiuksissa oli vaaleanpunaisen ja vihreän sävyjä. ”Huomenta päivää, armas Dura ~ Bethiltä terveisiä, hän nimittäin sai kasvatetuksi vaaleanpunaisia liljoja. Ajattele, vaaleanpunaisia!” Nainen sanoi hyvin pirteällä äänensävyllä ja huomasi Saran ennen Duraa, joka ei voinut edes tajuta, kuinka tarkkaan toinen oli tullutkaan keittiöön. ”Hänkö on se uusi taloudenhoito-apulainen? Ihmiseksi hän on aika lyhyt.” Nainen jatkoi, Saran ja Duran katsoessa toisiaan, jolloin Dura vain hymähti. ”Unohditko olevasi keittiössäni, en pidä äänensävystä. Ja kyllä, hän on Sara. Sara, tässä on taloudenhoidosta vastavaa, Otherea Olivarius. Jos et jaksa kutsua häntä kutsuma-nimellä, niin Therra käy hyvin.” Dura sanoi Therran tullessa toisen luokse närkästyneenä. ”On minullakin oikeus puhua, neitiseni. Olen sinua vanhempi ja osaan esitellä itse itseni.” Therra kiusoitteli Duraa, joka pyöritti silmiään kuin ei olisi jaksanut kuunnella toista, tai lähinnä oli kyllästynyt Therran joka päiväiseen puhumiseen.

Therra oli ehtinyt tarttua Saran kädestä kiinni ja vetänyt tämän keittiöstä pois, kävellessään käytävää pitkin kohti hissiä. Kaksikon välillä oli hiljaisuutta, eikä Sara pitänyt siitä. Hiljaisuus tuntui jotenkin väärältä. ”Uskon, että meistä tulee hyvät ystävät, Sara. Vaikka Dura ei oikein pidä minusta, kun olen koko ajan niin positiivinen, mutten voi sille mitään. Se osa minua enkä voi kieltää sitä osaa minusta.” Therra sanoi hymyillen Saralle, kurkaten pitkien otsahiustensa takaa viettelevästi. ”Ennen kuin aloitat huomenna työ päiväsi, sinun täytyy tosin tietää eräs asia.” Therra sanoi Saralle painettuaan hissin oven auki, vetäen ihmisnaisen hissiin sisään, Saran kaadutessa Therraa vasten.

”Jos näenkin sinut laiskottelemassa töitten sijasta, voit olla varma, että Regulus saa tietää siitä. En todellakaan pidä niskuroinnista, se kertoo henkilöstä sen, ettei välitä paskaakaan. Voin katkaista niskasi tässä ja nyt, joten..

Tottelet kun käsketään, eikö vain, Sara?”

Saraa pelotti. Hän oli luullut Therran olevan sellainen, noh, kiltti naapurin tyttö, mutta sitä hän ei todellakaan ollut. Therra olikin näyttänyt todellisen luonteensa naiselle, joka tärisi Kasvon muuttajan sylissä. ”Mutta minua ei tarvitse pelätä, ainakaan vielä. Minut suututettua, voin näyttää todelliset voimani, olenhan sentään Rautarouva. Tai paremminkin, Rautaneito. Mehän olemme kuin teidän ihmisten vastine näistä, mitä ne olivatkaan.. Hmmm. Niin! Olemme kuin Amazoneja. Älä vain anna meidän hentojen ulkomuotojemme hämätä.” Therra sanoi ja painoi Saraa hissin ovea vasten, Saran yhä täristessä pelosta. Kuin toinen olisi yrittänyt ahdistaa tätä nurkkaan, kuin hiiri konsanaan.

Sara haukkoi henkeä ääneen Therran säpsähtäessä tajutessaan tekonsa. Tämä muuttui tunteettomasta tilastaan takaisin omaksi, iloiseksi itsekseen kuin hän oli aiemmien ollut. ”Anteeksi.” Therra sanoi antaessaan tilaa Saralle, joka siirtyi nopeasti toiselle puolelle hissiä, ollessaan pakostikin hämmentynyt peloissaan. Therra katsoi surullisesti Saraa, joka piti käsistään kiinni yrittäen olla tärisemättä enää. Kasvon muuttaja ei kyennyt hymyillä enää, antoi hiljaisuuden vallatessa hissin ja uskalsi painaa lopulta hissin kerros-nappulaa, kaksikon matkatessa kohti hotellin pohja-kerrosta.

Hiljaisuus tuntui selvästi. Therra näytti hävenneen tekoaan eikä saanut Saralta vastausta. Kai ihmisnainen alkoi inhota häntä. Ehkä se oli oikein Therralle, kun oli alkanut puhumaan Saralle aikomuksistaan, vaikka hän ei tarkoittanut sitä. ”Aina näin käy minulle. Minä ja minun suuri suuni. Koskaan en osaa olla hiljaa. Voi minua pientä..” Therra sanoi nojatessaan hissin seinää vasten ja hitaasti hivuttautui Saran viereen. Sara tuntui tärisevän edelleen.

” Teru-Teru Bozu, Teru Bozu. Do make tomorrow a sunny day. Like the sky in a dream sometime. If it's sunny I'll give you a golden bell.”

Sara tunsi selkeästi, ettei olo enää tuntunut niin pahalta kuin aiemmin. Therra oli ruvennut laulamaan hiljaisesti tämän vierellä, jotta toinen rauhoittuisi eikä Therrasta tuntuisi enää pahalta, kun oli mennyt sanomaan ilkeällä, kylmällä äänensävyllään. Kun Kasvon muuttaja lopetti laulamisen, Sara oli pahoillaan omaa käytöstään. ”Saat anteeksi. Kunhan et tee tuota toista kertaa.” Sara antoi anteeksi antonsa ja huomasi, miten vaaleahiuksinen nainen olikaan iloissaan, mutta vakavoitui. ”Hyvä on. Lupaan sen. En voi sille mitään, se on tavallaan jäänyt tavaksi. Olen aina joutunut suojelemaan läheisiäni joten.. Se taitaa olla heikko kohtani. Siksi piilotan sen hymyni, iloisuuteni taakse. Mutta minä lupaan, Sara, etten tee sitä toiste.” Therra lupaili ja Sara mulkaisi toista, kuin toinen oli taas mennyt puhumaan liikaa. Therra naurahti.

Hissistä kuului ääni, joka merkitsi että he olivat päässeet päämäärään. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu, Sarasta vain tuntui ettei mitään hyvää. Voi, Luoja nyt häntä auttakoon.