4. kappale "Minä vain haluaisin olla olemassa."

Hotelli Merribournessa kuului syvä hiljaisuus keskiyön pimeydestä aamu-aurinkoon asti. Sara alkoi herätä hiljalleen, kun tunsi miten auringonsäteet yrittivät saada toista kiivaasti hereille vaikkei toisella ollutkaan niin kiire herätä. Hän käänsi kylkeään ja näki, kuinka suloisesti Dura nukkui omalla paikallaan suuren ikkunan alla, pienten käärmeiden tuhisten paikoillaan. Sara hymyili, kääntyi selälleen ja alkoi venyttelemään jäseniään kissa-eläimen lailla. Jonkin aikaa hän katsoi huoneen kattoa, tuijotti sitä kuin olisi odottanut jotain.

Käännettyään päänsä yöpöytänsä kelloa kohden, hän huomasi kellon olleen vasta puoli seitsemän aamulla. Hänellä olisi vielä aikaa nukkua, koska työt alkoivat puoli yhdeksän aikoihin, mutta hän halusi osoittaa kaikille, että kykenisi siihen ja nousi sängystään aikeissaan lähteä suihkun lämpöön. Sara oli ottanut kaikki tarvitsemansa mukaan, lainasi Duran valkoisia tohveleita ja lähti ulos huoneesta hymysuin.

Käytävässä tuntui yhä se samainen, öinen hiljaisuus. Kuin aika olisi pysähtynyt. Missään ei kuulunut minkäänlaisia ääniä, joten hotellin väki saisi nukkua kaikessa rauhassa ilman mitään häslinkejä. Tosin hän alkoi kuulla jonkun muun kävelevän käytävällä, joka paljastui hiljaiseksi Rosalieksi, jolla oli yllään vaaleansininen, pitkähihainen silkkikimono ja hiukset suurella nutturalla. ”Huomenta Rosalie. Olemme kai kaksin hereillä.” Sara sanoi, druidin hymyillessä jälleen kauniisti kuin aina. ”Olisin aikeissa mennä kylpyyn, mutta en taas muista missä suunnassa se olikaan. Näyttäisitkö tien, Rosalie?” Sara kysyi toiselta, joka nyökkäsi ja ojensi kättään toiselle, jonka mielissään ihmisnainen otti vastaan. Rosalie vei toisen kylpytilojen suuntaan, joka oli siinä aika lähellä, mutta ovelasti piilossa. Rosalie pysähtyi ja laittoi oikean kätensä asentoon, jossa hänen peukalonsa oli etusormen alapuolella peukalon kynnen osoittaessa ylöspäin, Sara ymmärsi. Merkki tarkoitti kylpyhuonetta, jota Rosalie osoitti ensin sormellaan ja tehden merkin vielä uudelleen Saran katsoessa toista. Sara laittoi kätensä samanlaiseen asentoon ja toisti merkin muutamaan kertaan, josta Rosalie tuntui innostuneen, sillä hänen merenvihreisiin, niin kiharaisiin hiuksiin alkoi ilmestyä jälleen kerran vaaleanpunaisia Amerikanjuudaksen puun nuppuja. Sara tajusi, kuinka toinen halusi kommunikoida hänen kanssa, muttei voinut puhua käyttäen omaa suutaan, eihän toinen kyennyt enää puhumaan. Sen lisäksi, Sara näytti antavan toiselle toivoa. Toivoa, minkä Sara oli jo karistanut astuessaan ensimmäistä kertaa Hotelli Merribourneen, aavistellen ettei häntä hyväksyttäisi. Mutta nähtävästi edes joku oli hyväksynyt hänet sellaisenaan kuin hän oli.

Lopulta Sara itse teki liikkeen kädellään, laittaen kätensä muuten nyrkkiin mutta pikkurilli oli itse pystyssä. ”Lupaan sinulle, ettet jää tästedes yksin. Olisi mukavaa työskennellä yhdessä, Rosalie.” Sara sanoi, Kasvon muuttajan katsoessa hämillään toista mutta pienet, lämpivät kyyneleet ilmestyivät naisen kasvoille, jolloin Rosalie teki samoin kuin Sara, laittoi kätensä nyrkkiin pikkurillin ollessa pystyssä ja kaksikko laittoivat toistensa pikkurillit kiinni toisiinsa. Aika tuntui kaksikon kesken pysähtyneen, jolloin Sara muisti että hänen pitäisi valmistautua Sir Reguluksen luottamus-kokeeseen, tosin kylpeminen ensin.

Rosalie oli jo lähtenyt hyvin mielin, jolloin Sara meni kylpytiloihin peseytymään. Miehille ja naisille oli omat tilat, kuin olisi palautunut lukion aikoihin jossa hän olisi tullut urheilu-harrastustensa jälkeen kylpytiloihin peseytymään. Mutta nyt ei ollut aikaa muistella, oli aika toimia. Hän halusi Sir Regulukselta hyväksynnän. Muusta hän ei välittänytkään, vain itse johtajan hyväksynnän. Kylvettyään rauhassa, Sara sai tarpeekseen kylpemisestä ja tultuaan suihkusta pois, hän kietoi hiuksensa löysälle nutturalle ennen kuin hän menisi pukuhuoneeseen pukeutumaan uusiin työvaatteisiinsa. Ne näyttivät ja tuntuivat tylsiltä, aiheettomilta. Miten hän tulisi kestämään sen kaiken, jos kukaan – paitsi Rosalie – ei tulisi arvostamaan uutta työntekijää, joka oli rodultaan ihminen? Jos Regulus päättäisikin hotkaista Saran parempiin suihin, niin siihen loppuisi hänen hiljainen tarina elämästään. Sara pysäytti turhat ajatuksensa ajattelemalla hyviä asioita, ennen Hotelli Merribournea. Se sentään sai Saran edes vähänkin hyvälle tuulelle, ja ei aikaakaan kuin Saralla oli taas hyvä olla. Ei ollut enää pahaa ajateltavaa mielessä.

Uusi työ-asu yllään Sara pääsi hyvin mielin lähtemään toteuttamaan Sir Reguluksen toivetta, joka oli niin täydellinen Saralle hoidettavaksi. Hän tunsi selkeän yhteyden niihin aikoihin, kun Sara toteutti unelmaansa sotilaana, vaikka siinäkin oli hyvät että huonot puolensa. Sara nappasi Faithin antaman, vanhan pronssisen avaimen housujen taskustansa, katsoi sitä hetken ja avasi hyväntuulisesti asevaraston avaimellaan. Avattuaan oven Sara meni hyvin mielin asevarastoon sisään, jonne hän sitten jäi iltaan asti tajuamattaan ajan kulkua.

Oltuaan aamusta asti ilta-auringon paistaessa suurista ikkunoista, tiesi Sara, että ilta koittaisi lopultakin. Hän istui lattialla suuren punaisen persialais-maton päällä lootus-asennossa, pieni käsi-ase sylissään jota hän ahkerasti putsasi, katsahtaen ulos ikkunasta. Ilta-taivaassa oli punaisen ja oranssin sävyjä, ilmoittaen lämpöisestä mutta jokseenkin kylmän yön saapuessa hotellin ulkopuolelle.

Jossain hänen selkänsä takana kuului jonkun askeleet, olettaen henkilön olleen joko Faith tai Sir Regulus itse, mutta se osoittautui vääräksi. Kyseinen henkilö tarkkaili Saraa ja hänen tekojaan mielenkiinnolla, eikä Sara välittänyt siitä, että hänellä oli katsoja katsomassa Saran puuhia.

”Kauanko oikein aiot tuijottaa minua, Beth? En pidä siitä, että minulla on yleisöä.” Sara sanoi vakavan oloisesti, saaden Bethin naurahtamaan pienesti. ”Kai saan olla utelias. Onko se kiellettyä sinusta?” Beth kysyi ja Sara laski käsi-aseen vierelleen kääntyessää Bethin suuntaan. Kumpikin pysyi hetkellisesti hiljaa, Bethin katsoessa Saraa mutta Sara katsoi punaista persialais-mattoa ennemmin kuin katsoisi toista suoraan silmiin. ”Onhan se. Tulit kysymättä lupaa huoneeseen, joka on täynnä aseita. Olisin voinut yhtä hyvin tappaa sinut, mutta en usko, että mikään näistä aseista ei saisi sinua tai sisartasi maahan millään keinoin.” Sara sanoi hymysuin, lopulta uskaltaen katsoen Bethiä silmiin. Toisella oli niin kauniit, sinisen harmaat silmät. Kuin olisi katsonut tuhansia tähtiä taivaalla iltaisin.

”Totta. Minua ja Therraa ei voi näillä aseilla tappaa.” Beth sanoi, Saran katsoessa toista pitkään epäilevästi. ”No miten teitä Rautarouvia voi sitten tappaa, jos nämä aseet eivät kykene kerran siihen? Vai onko teidän tappamiseen edes oikeanlaista keinoa?” Sara kyseli Bethiltä, joka oli hiljaa eikä sanonut mitään aluksi. Sen sijaan, että sanoisi, Kasvon muuttaja nappasi housujen taskusta tupakki-askin, ottaen tupakin ja etsi sytkäriään toivottoman oloisesti. ”Minulla olisi tulta. Jos sytytän tupakkisi, niin kerrotko sitten minulle? En paljasta sitä kelleen, jos se on niin salaista tietoa.” Sara sanoi silmät kirkkaina Bethille, joka sormellaan käski toista luokseen. Sara nousi nopeasti ylös, otti taskustansa Sullyn antaman sytkärin ja sytytti toisen syöpäkääryleen. Siitä lähti kitkerä savu, että Sara alkoi voida pahoin.

”Basiliskin myrkky on ainoa keino, millä saa Rautarouvat kaatumaan. Teille ihmisille että muille Kasvon muuttajille lamaannuttaa ensin, jonka jälkeen se muuttuu hitaaksi ja erittäin kivuliaaksi kuolemaksi noin kahden tunnin sisällä. Meille yksikin pisara on vaaraksi, Basiliskin myrkky on niin hapokasta, että voimme palaa karrelle.” Beth sanoi ja nyt vasta Saraa alkoi kaduttamaan, että meni kysymäänkin. Mutta parempi näin, että ihmisnainen sentään tiesi, jos joskus tapahtuisi toisin. ”Loppuen lopuksi karu kuolema meille. Kukaan ei voisi odottaa tulevaa loppuaan.” Beth sanoi nojatessaan asevaraston ovea vasten, Saran ollessa toisen vierellä. ”Onko se sinusta kurjaa, kun tietää kuolema odottaa nurkan takana?” Sara kysyi Bethiltä, joka katsoi Saraa silmäkulmiensa takaa. ”Ehkä. Odotitko itse, kun olit vielä armeijassa? Siellä vasta kuolema riehuu, tuo mukanaan vaan surua, pelkoa ja ruttoa.” Beth kysyi ja jatkoi. ”Tämä maailma on yhtälailla meille suuri taistelu-tanner. Kaikki on pielessä, ekonomisesti että henkisesti plus fyysisesti. Onko meillä edes muutakaan vaihtoehtoa?” Beth sanoi lopetettuaan kiivaan mielipiteensä maailmasta, jota vaivasi rutto nimeltä Downshiftaus.

”Minä odotin kuolemaa aina. Olin jo menettänyt kaiken välittämäni ja pelkäsin, ettei minulla olisi enää paikkaa. Minä vain haluaisin olla olemassa.” Sara sanoi Bethille, joka katsoi ihmis-naista ihmeissään Saran mennessä nostamaan käsi-aseen maasta, vieden aseen omalle paikalleen ruskeaan mahonki-lipaston veto-laatikkoon. Hiljaisuus velloi varastossa. Siellä haisi kuolema.

”Loppuen lopuksi, olet aika suuri-luonteinen, Blackleaf. Olen yllättynyt.” Beth sanoi hymy suunpielissään, katsoen Saran selkää toisen korjatessa siivous-välineitä takaisin paikoilleen. Ihmis-nainen tunsi olonsa turvatuksi. Pian sen jälkeen, Bethin läsnäolo kaikkosi, jolloin Sara uskaltautui kääntymään kohti ovea. Sara huokaisi syvästi ja poistui itsekin huoneesta, sulkien asevaraston oven avaimellaan. Asevaraston ulkopuolella hän laski päätään ovea vasten ja sulki silmänsä. Hän nojautui ovea vasten, pitäessään silmiään kiinni ja pysyi vaiti. Sara oli seisonut jonkin aikaa paikallaan, pitäen silmänsä kiinni ja oli vain paikoillaan, kuin olisi jähmettynyt ajassa, itse avaruudessa. Sara itse oli pysähtynyt paikalleen, pysyen hiljaa kuin hiljaisuus itse hotellin käytävällä.

”Sara, onko jokin hätänä?” Kuului Saran takaa hento naisen ääni, joka kuului Therralle. Tällä kertaa Sara ei kuullut toisen saapunen tämän luokseen. ”En tiedä. Oloni on jotenkin tyhjä.” Sara vastasi Therralle, kääntyen Kasvon muuttajaa kohti ja katsoi toista surullisen oloisena. Therra näki, miten toinen oli kalpea kuin lakana ja nappasi ihmis-naisen kasvoista, tarkemmin otsasta, kun tarkasti jos toisella oli kuumetta. ”Kuumetta sinulla ei ole, joten mitään vakavaa se ei ole. Mutta mistäs moinen, haluatko kertoa vai?” Therra kysyi ja tarttui Saran molempiin käsiin, jotka olivat kylmät kuin jää itsessään. ”Minä... en vain tiedä. Juttelin tässä Bethin, sisaresi kanssa ja jotenkin sen jälkeen tuntui, että olisin vain.. tyhjentynyt kuin ilmapallo.” Sara sanoi Therralle, joka tuntui huolestuneen. ”Voi olla, että kun olet nyt ollut täällä hotellilla jonkin aikaa, niin ihmisyytesi joutuu koitokselle. Ehkä olisi parempikin, että menet nyt nukkumaan, eikö vain? Uni voisi tehdä hyvää sinulle.” Therra sanoi ja hymyili lämpöisesti Saralle, hymyillen toiselle takaisin. Sara nyökkäsi Therralle, jolloin kaksikko lähtivät kohti hissiä yhdessä. Therra halusi välttämättä saattaa Saran huoneelleen, sillä hän pelkäsi, jos Saralle kävisi huonosti.

Huoneeseen päästyä Therra auttoi toista pukeutumaan yö-vaatteisiin, toisen mentyä sänkynsä pehmeyteen lämmön lisääntyessä huomattavasti. Therra istui toisen sängyn reunalle, valvoen sen aikaa, kun Sara nukahtaisi ja jäi vain äidillisesti odottamaan. Istuuduttuaan jonkin aikaa, Therra kuuli, kuinka ovi avattiin ja sieltä ilmestyi Dura hyväntuulisena. ”Therra! Voi Kristus sentään, mitä sinä täällä teet?” Oli Dura huudahtanut äänekkäästi saaden Therran hyssyttelemään ja osoittamaan nukkuvaa Saraa. ”Naamavärkki pienemmälle, Sara yrittää nukkua. Raukka-parka alkoi epäilemään ihmisyyttään sen jälkeen, kun oli putsannut Reguluksen aseita.” Therra kertoi Duralle, joka näytti pelästyneen. ”Mutta eihän kukaan muu entisistä työväestä ennen ole epäilleet ihmisyyttään. Kaikki ne muutkin oli ihmisiä ja he olivat niin kunnossa siihen asti, mitä heille loppuen lopuksi tapahtui.” Dura sanoi tullen katsomaan myöskin nukkuvaa Saraa, toivoen että toisen olo kohenisi huomenna. ”Pitäisikö siitä puhua Regulukselle? Jos hän tietäisi asiasta paremmin.” Dura kysyi Therralta, joka kääntyi katsomaan toista hyvin vihaisen oloisena. ”Oletko hullu? Regulus on tähän asti ollut huomioimatta Saraa. Myhäilee varmaan omiaan toimistossaan, että taas uusi ihminen popsittavaksi, jos Sara tekee yhdenkin virheen.” Therra vastasi Duralle, joka katsoi toista surullisen oloisena, kun tiesi aivan hyvin, että Therra oli tosissaan. ”Emme voi ottaa mitään riskejä, Therra. Täytyyhän siitä jollekin puhua. Jos Saralle käy huonosti, niin silloin se on varmasti meidän kahden vika.” Dura sanoi Therralle, katsoen nukkuvaa Saraa samalla kun silitti toisen karkeita hiuksia. ”Jätetään se huomiselle, Saran täytyy nyt levätä kunnolla. Me vain häiritsemme hänen uniaan.” Therra sanoi lopettaessaan Saran hiusten silittämisen, otti seinältä Silvanian antaman tähti-peiton ja laski sen Saran paksun peiton päälle, tuomaan turvaa ja lohtua.

Dura katsoi, kuinka äidillisesti Therra kohteli tuota ihmis-naista. Harmi vain, ettei Sara ollut todistamassa toisen tekoja ja todeta, ettei kaikki Kasvon muuttajat olekaan pahoja aikeiltaan. Silloin kiinalais-nainen keksikin jotain, lähtien nopeasti huoneesta kohti yläkerran puutarhoja Therran ihmetellessä mikä toiselle tuli. Yhtä nopeasti tämä oli tullut, kantaessaan muutamaa kukkaa käsissään. ”Ota Enkelin Juuret hetkeksi käsiisi, Therra.” Dura sanoi, jolloin Therra totteli ja katsoi vielä enemmän ihmeissään Duraa, joka etsi huoneesta kalalankaa. ”Mitä sinä näillä teet, Dura? Tuskin aiot mitään mehua .” Therra kysyi hämmentyneenä ja nuuhki tumman harmaita kukkia, jotka tuoksuivat vapaudelle. ”Laitan ne roikkumaan Saran yläpuolelle. Niiden pitäisi auttaa Saraa kotiutumaan, tuntemaan olonsa turvatuksi. Uskon, että hän yhä pelkää, miten me aiomme kohdella häntä.” Dura sanoi löydettyään sen verran kalalankaa käsiinsä, Therran antaessa kukat takaisin Duralle ja laittoi niihin ensin lankaa, sitten roikkumaan Saran yläpuolelle. ”Toivotaan vaan, että Saralla menisi kaikki hyvin. Onhan se vähän kurjaa, kun me kuitenkin tiedämme, ettei Regulus tai Beth pidä hänestä. Noh, annetaan asian vain olla. Hyvät yöt nyt sinulle, Dura. Nähdään aamu-palalla.” Therra sanoi Duran nyökätessä ja sanoen toiselle hyvät yöt, toisen Kasvon muuttajan lähtiessä pois huoneesta ja toisen jäädessä huoneeseen. Dura hipsi Saran lähelle, silitti itse toisen otsaa ja suukotti sitä vielä, kuiskaten toiselle jotain. ”Hyvää yötä, Sara. Nuku hyvin levollisesti tänä yönä.” Dura sanoi hymyillen, katsoen Saraa, joka tuntui nukkuvan koiran untaan tyytyväisenä. Ennen nukkumaan menoaan, Dura teki vielä ilta-puuhansa juoden mintun-makuista teetä ja vaihtaen työvaatteet isoon, valkoiseen pitkähihaiseen yö-paitaansa, joka ulottui polviinsa asti. Teetä juodessaan Dura oli samalla onnellinen, mutta myös surullinen. Mitä jos se enteilisi jotain kamalaa Saralle? Epäilikö toinen omaa inhimillisyyttään vain sen vuoksi, kun joutui Kasvon muuttajien keskelle vai oliko Saran taustalla järkyttävä määrä epäillyksiä ja virheitä, mitä hän katui lopun elämäänsä? Jos toinen voisi avautua entistä enemmän, niin kaikki olisi siten hyvin. Mutta huomaahan sen, ettei se ole Saran tapaista. Tämä oli sotilas, jolla oli suuret odotukset. Sara halusi olla vahva, osoittaa, että hän todellakin pystyisi siihen kaikin voimin. Sara halusi puolustaa sitä, mitä hänellä oli vielä jäljellä.

Kaiken sen ajattelun jälkeen Dura oli juonut teensä kiltisti loppuun ja mennyt alkovin sänkyyn nukkumaan, nauttien hennosta kuun valosta, mikä ilmestyi verhojen takaa. Pian huoneessa kuului hiljaisuus, painautuen kovasti paikalleen ja odotti aamun kova-äänisyyttä mielellään. Vain Duran murhe Sarasta jäi vellomaan tämän ajatuksiin, piikitellen ja pelottaen Duraa siksi, että jotain oli selvästi vikana. Hän halusi siirtää tuon kamalan ajatuksen päästään pois, miettin omaa äitiään ja perhettään, joka asui yhä Kiinassa, mutta miettin niitä hyviä hetkiä eikä niitä pahoja. Koska pahat ajat ovat loppuen lopuksi aikoja, jotka tarkoittavat pahaa.